Collan-Kollanus-sukuseura ry

Esittely ja historia 

Ajankohtaista 

Seuran jäsenyys

Sukututkimus

Tapahtumia

Säännöt 

Hallitus

Kokoukset

Sukukokous

Valokuvat 

Suvun historiaa

Sukutaulu Claudius

Sukutaulu Henrik 

Sukutarinoita

Julkaisuja

Tuomo Toppinen: Havaintoja Seppälänmäen Ylätalosta

Kun Pieksämäen Hiekkapuron hautausmaan pääportin edestä avaa katsetta sopivasti vasemmalle, voi nähdä kolme jykevää mäntyä. Näistä yhden juurella, kuin suojassa hälinältä on Kollanusten sukuhauta, johon on haudattu Seppälänmäellä viimeksi asuneet suvun jäsenet.

Hautakivessä ylimpänä on kultaisena kehränä mailleen laskeva aurinko ja sen alla nimet Ville Kollanus (1.3.1883 - 12.11.1943) ja Iida Kollanus (8.3.1884 - 18.12.1953).

Heidän alapuolella ovat lapset: Aune (8.9.1916 - 3.7.1994), Uuno (30.5 1919 - 15.1.1992), Esko (7.8.1922 - 8.9.1992) sekä Eskon vaimo Toini (3.8.1921 - 22.4 2007).

Villen ja Iidan lapsista on elossa enää nuorin, Aili (s. 28.12.1925).

Uskotaan, että Kollanusten Henrikin sukuhaara on lähtöisin juuri Seppälänmäeltä. Ylätalon tuvan seinällä on sukutaulu, jonka ensimmäinen nimi on Klaus Klausin poika Kollanus (1713 - 1784). Taulussa on kuusi sukupolvea kolmen vuosisadan ajalta päättyen Iida ja Ville Kollanukseen.

On sanomatta selvää, että Henrikin sukuhaaran tutkimuksen kannalta kysymys on merkittävästä paikasta. Vielä muistissa oleva tieto talon elämästä oli saatava tiedoksi jälkipolville. Tehtävä annettiin minulle (Tuomo Toppinen), joka olen nykyinen Ylätalon isäntä.

Mikä olisi se punainen lanka, jonka avulla voisi tiivistää olennaisen? Pystyisinkö olemaan rehellinen? Kirjoittamaan juuri siten, kun olen asiat kokenut häivyttäen itseni mieluummin tarkkailijaksi taustalle. Lähes ainoaksi mahdollisuudeksi jäi rakentaa näkökulmaa niiden ihmisten, ihmiskohtaloiden kautta, jotka ovat Ylätaloa kotinaan viimeisen sadan vuoden aikana pitäneet.

Näin hautakiven nimet saisivat elämän. Tarkoituksenani on yrittää kertoa, millaisia ihmisiä oli nimien takana. Mitä Ylätalossa ajateltiin? Miksi he elivät niin kuin elivät? Rakennukset, pellot tai metsät eivät kerro tarinoita. Tilan henki tulee niistä ihmistä, jotka ovat sitä asuttaneet. He luovat sen sukupolvien mittaisen jatkumon, johon mahtuu koko ihmisyyden kirjo; syntymät, kuolemat, ilot, naurut, surut, itkut.

Ongelmana oli se, ettei Ylätalon tyyliin ole kuulunut puhua asioiden syistä vaan seurauksista. Tapahtumat henkilöityivät yhteen ihmiseen, vaikka niiden taustalta löytyy perinne, syntymien ja kuolemien ketju, jossa kaikkien lenkkien piti niveltyä toisiinsa.

Meillä jokaisella on oma suhteemme sukuun. On niitä suvun epäonnistujia, joita kutsutaan kylään toivoen, että kunhan eivät vaan tulisi. Toisaalta on menestyjiä, joille nousee oitis lihapata pöytään kun arvon vieras astuu tupaan. "Teitä onkin odotettu". Suvusta on vaikea puhua, koska me sitä pohtiessamme joudumme raottamaan myös omaa, joskus vaikeaakin suhdettamme menneeseen. Pystymmekö kohtaamaan sieltä pilkottavan totuuden, joka ei olekaan enää meidän mukavuusalueella. Näitä asioita pohdin ennen kuin aloin muistella menneitä; omaa suhdettani Seppälänmäkeen, sukulaisiini.

Tuloni Ylätaloon johtaa suoraan äidin puolen suvun erityispiirteeseen, joka oli työn tekemisen kunnioittaminen. Työ oli kaiken arvostuksen keskiössä, ei niinkään se, mitä saatiin aikaan.

Lapsina me Toppisen penskat olimme usein Seppälänmäellä töissä auttamassa Uunoa ja Aunea, jotka olivat siis äitini Ailin sisaruksia. Meitä Ailin lapsia on kaikkiaan neljä, joista minä olen vanhin. Tämä ei tarkoita, että olisin itse ahkera. Sitä piirrettä en itsestäni tunnista, vaikka joskus toivoisin.

Olimme asuneet parisen vuotta Ylätalossa muuttaessamme Puumalasta Pieksämäelle 50-luvun lopulla, taisi olla1956-58. Se toi Sepiksen meille entistä läheisemmäksi.

Olimme heinätöissä, mutta olin enoni Uunon apuna myös ajamassa puita ja tekemässä vähän kaikkea. Aina se ei ollut suinkaan palkitsevaa. Tapana oli sanoa äkkinäiseksi. Se on asia, joka on kirjoitettu muistini kovalevylle tulikirjaimin. En ole sen jälkeen koskaan arvostellut kenenkään tekemisiä sanomalla, että hän on äkkinäinen. Aune sanoi usein, että elä välitä, Uunolla on vaan sellainen tyyli.

Uunon kanssa meidän kemiat eivät kohdanneet. Epävarmuus muuttui peloksi. Ei Uuno itseään korostaakseen arvostellut. Ehkä siihen sittenkin oli aihetta. Liian kovavalta koululta se kuitenkin tuntui. Jotenkin vaikutti, että Aune olisi tuntenut syvemmältä tämän opetusmetodin taustat.

Pääsin heti armeijan jälkeen VR:n Pieksämäen veturivarikolle töihin. Samassa yhteydessä aloin kirjoittamaan Pieksämäen Lehteen urheilujuttuja ja myöhemmin Keskisuomalaiseen. Sekin oli sattuma, johon vahingossa ohjauduin. Ajattelin, että kirjoittaminen on se polku, joka kannattaa käydä katsomassa loppuun saakka. Haaveet mahdollisista jatko-opinnoista jäivät kun juttuja alettiin kysellä lisää. On vaikea sanoa valitsinko oikean polun, koska emme tiedä mitä joku toinen polku olisi tuonut mukanaan.

Autoin myös entistä enemmän Uunoa ja Aunea. Jossain vaiheessa Aune sanoi, että voisin alkaa viljellä peltoja omiin nimiini, koska olin jo sisällä maatalouden hommissa. En ottanut asiaa vakavasti, vaikka Aune siitä mainitsi monta kertaa. Minulla oli suoraan sanoen edelleen hieman muita suunnitelmia, vaikka olinkin käytännössä yhä enemmän kiinni Ylätalossa, käytännössä Uunon ja Aunen omaishoitaja.

Kun Uuno kuoli 1992, Aune sanoi, että hän haluaisi myydä tilan minulle. Vaadin, että kaupassa Aunen puolesta asiaa hoitaisi joku puolueeton taho, joten siskoni Marjan mies Ragnar Stara oli kaupan teossa Aunen asianhoitajana. Kaupassa sovimme, että Aunelle jäisi syytinkioikeus taloon. Jo siinä vaiheessa oli aloitettu tilan pienimuotoinen remontointi, jota vain kiihdytettiin. Kun Aune 1994 kuoli, jatkoin remontoinnin loppuun saakka.

Rakentamisesta tuli reilun 10 vuoden projekti. Siihen mennyttä rahaa en koskaan laskenut, koska syyt rakentamiseen olivat syvemmällä. Mietin monta kertaa, että miksi moiseen urakkaan lähdin. Raha ei voinut olla pontimena. Yhtenä syynä oli epäilemättä Uunon usein tokaisema mielipide äkkinäisyydestä, joka tarkoitti saamattomuutta. Se kouraisi aina syvältä, joten oli pakko näyttää, että minusta oli johonkin. Tulee väkisin vain mieleen Simpauttajan Imppa Ryynänen, jonka talikko taitaa ruostua paskakasassa vieläkin. Imppakaan ei osannut levittää isänsä mielestä lantaa oikealla tavalla.

Perustan tässä esittämäni ajatukset Aunen, Uunon, Eskon sekä äitini Ailin kertomuksiin sekä omiin tuntemuksiini. Tämä ei ole ehdoton totuus. Se on yhden ihmisen näkemys, jossa olen pyrkinyt taustoittamaan Ylätalon elämää.

Yksi suvun tämän haaran erityispiirre oli siis, että puhuttiin vain tietyistä asioista. Jäin usein miettimään, että mikä oli jonkun asiakokonaisuuden taustalla. Miksi tehtiin näin? Aunelta yritin asioita kysellä, mutta hän supatti korvaan, ettei niistä saa puhua. Aunella oli suvusta paljonkin kerrottavaa, mutta hänen muistelmansa jäivät ottamatta ylös. Aune ja Uuno hoitivat kahdestaan Ylätaloa 50-luvun puolivälistä lähtien kun heidän sekä Eskon ja Ailin äiti Iida kuoli 1953. Uunolle ja Aunelle jäi jaossa Ylätalo ja Eskolle ja Ailille Paltasen ns. sydänmaa.

Tila oli muodostettu isojaossa 1802, jolloin se tunnettiin nimellä Seppälänmäki. Maata oli kaikkiaan Paltasen ns. sydänmaa mukaan lukien liki 1200 hehtaaria. Tila jaettiin ensimmäisen kerran kahteen osaan vuonna 1867, jolloin siitä muodostuivat nykyiset Ylätalo ja Etelätalo.

Seppälänmäki oli alkujaan Pöyhölän pappilan lampuoti, josta käytiin kirkon palveluksessa töissä. Maat oli erotettu aikanaan Rusalasta. 1867 jaon jälkeen Paltasen sydänmaa on silputtu jaoilla moneen pieneen osaan. Myöhemmin Aili ja Tapio Toppinen eli minun äitini ja isäni ostivat Eskon osuuden Paltasen tilasta. Isäni Tapio Toppinen (1921 - 1976) oli metsäteknikko, jonka äitini oli tavannut hänen opiskellessaan 50-luvun vaihteessa Nikkarilassa.

Esko, joka oli mennyt naimisiin Toinin (os. Lähderinne) kanssa, osti Kauppisilta Kalliomäki-nimisen tilan, joka sijaitsee Seppälänmäen eteläpäässä. Sitä ennen 40-luvun lopulta 50-luvun puoliväliin myös Esko ja Toini sekä heidän tyttärensä Rauni asuivat Ylätalossa. Esko vaimo Toini sopi hyvin Seppälänmäelle. Hän tuli toimeen kaikkien kanssa ja oli ahkera. Toinista tykkäsivät kaikki, jopa kyyninen Iida. Toini oli kotoisin Kiuruvedeltä. Hän tuli sodan jälkeen töihin Pieksämäelle, jolloin Esko, jonka oikea nimi oli Esa, hänet tapasi.

Esko oli tekeväinen ja taitava käsistään. Esko auttoi paljon myös Aunea ja Uunoa. Hän teki kattotiiliä ensin Ylätalon riihessä ja myöhemmin oman tilansa navetassa. Esko oli veikeä persoona, joka oli Ylätalon tilan hoidossa vahvana taustavaikuttajana. Hän teki muun muassa talon veroilmoitukset. Esko oli sopiva keitos Kollanusten hyviä piirteitä. Oli luonnetta, tervettä järkeä, mutta myös ahkeruutta. Huomasin, että jos aioin suunnitella jotain uutta, oli parasta puhua asiasta ensin Eskolle, koska hänen hyväksyntänsä toi tukevan selkänojan.

Ylätalo vaati 90-luvun vaihteessa jo ehdottomasti ehostusta. Minun sanaani Uuno ei uskonut, vaikka olin hankkinut jo Eskonkin suostumuksen. Lähdin siinä vaiheessa muistaakseni Viroon ja minua tuuraamaan tuli eräs työkaverini. Uuno uskoi, kun hän sanoi, että teidän on nyt alettava laittaa täällä paikkoja kuntoon. Tulevaa talvea, ette voi tässä asua. Kun tulin reissusta Uuno kysyi, että mistä saadaan timpuri. Vain muutama päivä rempan alusta hän kuoli sairaalaan.

Luulen, että Aunessa oli sisaruksista eniten isä-Villeä, joka oli ahkera ja uudistusmielinen. Talvisodan alla Pieksämäellä pidetyn suuren Collan/Kollanuksen sukukokouksen jälkeen vieraat kävivät myös Seppälänmäellä. Ville oli tapahtumasta innoissaan, toisin kuin Iida. Aunen mukaan Villen isä Taavetti oli tehnyt jo aikoja sitten selväksi, että Ville jää talon pitäjäksi. Ehkä hän oli huomannut Villen ahkeruuden, ehkä myös omat piirteensä hänessä. Kerrottiin että Villen äiti, eli Taavetin vaimo Kristiina, omaa sukua Vauhkonen, olisi ollut pahasisuinen varsinkin talossa olleelle palvelusväelle.

Ville oli innokas hevosmies, joka kuolikin jäätyään roikkumaan hevosen ohjaksiin kun hevonen pillastui. Hän satutti itsenä kiveen, jonka seurauksena munuainen vaurioitui. Hän kuoli sodan aikana (1943) osin sen jälkiseurauksiin. Aune kertoi, että ennen kuolemaansa Ville oli tarkasti määrännyt, kuinka piti muistaa syöttää ja juottaa hevoset.

Saattoi olla, että kun vanha Taavetti oli tehnyt tahtonsa selväksi, ei muille jäänyt vaihtoehtoja. Jostain oli leipä hankittava ja heistä Maria Lovisaa lukuun ottamatta kaikki muut lähtivät Amerikkaan, jonne osa myös jäi. Sisaruksia oli kaikkiaan 13, joista neljä oli kuollut jo lapsena. Nuorin veljes Otto lähti Amerikkaan 1906. Sen jälkeen hänestä ei kuulunut pihaustakaan. Monet muut valtameren taakse lähteneet vierailivat myöhemmin Seppälänmäellä. Aili muistaa hyvin varsinkin vieraiden lasten kauniit vaatteet.

Ville ei ollut enää nuori mies kun hän haki vaimokseen Haukivuoren Lausniemestä Idan, omaa sukua Väisäsen. Villen ja Idan lapsia olivat siis Aune, Uuno, Esko ja Aili. Kun Aili syntyi, oli Iida jo yli 40 vuotta vanha. Iida oli luonteeltaan lähes Villen vastakohta. Ville oli uudistusmielinen, joka halusi kehittää tilaa, Iida oli puolestaan varovainen kaikelle uudelle. Usein hän arvosteli etenkin opettajia, joilla oli kesälomat, joiden aikana ei tarvinnut tehdä töitä. Itse hän oli enemmän työtä vieroksuva kuin ahkera. Hän halusi teettää työt muilla, pomottaa. Ehkä siihen omalta osaltaan vaikutti hänen ylipainonsa.

Aune, joka oli nöyrä ja ahkera, oli Idan komennolle sopiva kohde. Aune teki, mitä Iida sanoi aamusta iltaan. Minua säälitti Aunen elämänkohtalo. Hänellä oli kaikki ainekset parempaankin elämään. Toisaalta pohdin sitäkin, että halusiko Aune itse olla marttyyri. Uskon, että Uunossa Ida näki oman itsensä. Hän oli Idan lemmikki. Esko ja Aili eivät suostuneet olemaan Idan pelinappuloita. Heillä oli omaa tahtoa. Aili totesi taannoin, että kyllä hän löytää itsestään aika lailla äitiään.

Ylätalossa tehtiin ennen sotia kovasti töitä. Talo oli voimissaan. Oli lehmiä, vasikoita, sikoja ja kanoja sekä tietysti hevoset. Talvella hakattiin halkoja. Perunoita myytiin muun muassa kouluihin. Taloon virtasi rahaa ovista ja ikkunoista. Pankinjohtajat sanoivat Villelle, että hänen kannattaisi sijoittaa rahojaan kiinteään omaisuuteen. Tarjolla oli ostettavia tiloja. Aune ja Aili muistavat hyvin nämä keskustelut, jotka loppuivat lyhyeen kun Ida sanoi hankkeille, että ei. Hänen mukaan rahaa pitää olla. Raha oli tavoite, ei väline johonkin parempaan. Pankkiin talletettu raha vain katosi sodan melskeissä jonnekin, sen arvo hävisi.

Kun Ville kuoli ja Ida alkoi johtaa kovalla kädellä taloa, pysähtyi tilan kehitys. Metsiä ei hakattu eikä myöskään hoidettu, koska puun myynti oli osoitus talon heikoista rahavaroista. Sodan aikana Ylätaloon tuli useita siirtolaisperhettä Karjalasta. He toivat taloon oman kulttuurinsa, joka muutti talon tapoja. Alettiin muun muassa syödä sieniä ja tehdä piirakoita. Karjalaisten joukossa oli muun muassa Myöhäsen perhe, jonka yksi poika Reino oli myöhemmin Savon Sanomien päätoimittaja. Sodan aikana tilalla oli töissä myös sotavankeja.

Idan kuoleman jälkeen Uuno, Aune, Esko ja Toini jatkoivat samalla varovaisella linjailla kunnes Esko ja Toini jättivät Ylätalon. Aune olisi halunnut kehittää tilaa, mutta tyytyi Uunon tahtoon. Uuno alkoi yhä enemmän sulkeutua omiin ajatuksiinsa. Uskon, että osa syynä Uunon sulkeutuneisuuteen oli sota. Hän oli ollut pahoissa paikoissa ja selviytynyt kuin ihmeen kaupalla, mutta ei koskaan puhunut sodasta.

Uuno arvosteli usein herroja, joiden syytä oli, että asiat ovat niin kuin ovat. Aikanaan eräs sodan käynyt työkaverini kertoi, että sota opetti joko arvostamaan johtajuutta tai sitten ei. Parhaat johtajat eivät sodasta takaisin tulleet. Uunon tapauksessa saattoi olla tästä kysymys. Se oli hänen tyylinsä käsitellä sotaa. Epäilin, että Uuno pohti usein sitä, että miksi hän selvisi sodasta, mutta monet muut eivät. En saanut sitä koskaan häneltä kysyttyä, mutta luulen, että tämä iso kysymys vaivasi häntä.

Aune järjesti komeita juhlia, joista erityisesti Aunen päivät jäivät mieleen. Uunokin ne hyväksyi. Ihmettelin monta kertaa, kuinka erilaisia he olivat ihmisinä. Aune oli loistava ruoan laittaja. Hän teki pienillä tempuilla maukasta perusruokaa onnettomissa tiloissa. Sen tunnustivat kaikki. Perunan istutus- ja nostotalkoot olivatkin enemmän Aunen upean keittotaidon näytöksiä kun todellista työtä. Aunella oli myös esteettistä silmää. Hän olisi halunnut, että talo on kunnossa ja kukkapenkit ojennuksessa. Ne olivat hänelle tärkeitä. Niitä hän rakasti. Aune olikin innolla mukana kun taloa lähdettiin remontoimaan.

Vertin (Karjalaisen) Tilda ja hänen tyttärensä Leena ja Titta olivat Aunelle tärkeitä. Hän puhui usein "Vertin tytöistä". Aune kertoi niin ikään, että tyttöjen äiti, Tilda, oli syntynyt Ylätalon saunassa. Muistan hyvin sen hyörinän kun oli tiedossa, että tytöt tulevat kylään. Tyttöjen äiti Tilda oli Villen veljen Frederikin tyttö, siis Aunen ensimmäinen serkku.

Minusta Eskolla oli oikea lähestymistapa Aunen ja Uunon elämään. Esko sanoi, että he olisivat voineet elää huonommankin elämän. Esko tarkoitti tällä varmasti enemmän henkisiä kuin taloudellisia lähtökohtia. Vasta myöhemmin ymmärsin Eskon ajatusrakennelman ytimen. Sen lähtökohtana ei ollutkaan omaisuuden kasvattaminen vaan saada kaikille ihmisarvoinen elämä. Uuno ja Aune olivat molemmat menneisyytensä vankeja. Aune ei voinut jättää Uunoa, eikä Uuno Aunea. Iida-äiti oli sitonut heidän kohtalonsa yhteen. Oli lähes ironiaa, että heiltä jäi korjaamatta metsästä reilusti yksi kasvusukupolvi. Mutta voidaanko kaikkea mitata rahassa?

Kun tämän päivän Ylätaloa arvioi, niin tulevaisuus ei näytä suvun kannalta hyvälle. Kuka jatkaa Ylätalossa minun jälkeeni? Jatkajaa tuskin löytyy. Jos löytyykin, kuinka saada tilan hoito ja työpaikka niveltymään yhteen? Tila on niin pieni, ettei se elätä yksin ketään. Peltoa on noin kahdeksan hehtaaria, jotka ovat vuokralla ja metsää vajaat 50, josta voimalinja vie ison osan. Metsät alkavat olla jo hyvässä kasvukunnossa.

Tilan arvoa tulee nostamaan lähivuosina ainakin metsien koko ajan lisääntyvä kasvu. Seppälänmäen rinteillä kasvavista kuusikoista on löytynyt paikkakunnan kovimmat vuosikasvut. Ylätalon kunnostuksen yksi lähtökohta olikin siirtää metsän pääomaa talon kunnostukseen. Ylätalon viimeisin uhka tai mahdollisuus on sen kaupungin puoleisesta päästä löytynyt arvokas kallioalue. Kymmenen vuotta sitten samasta alueesta tehtiin metsän käytön suhteen Ympäristötukikohde, jonka perusteella se rauhoitettiin 10 vuodeksi kerrallaan. Kohde oli ensimmäinen koko Etelä-Savossa.

Noin vuosi sitten useatkin kivialan yrittäjät lähestyivät ostaakseen kallioalueen, jonka on kooltaan vajaat viisi hehtaaria. Sen arvo on moninkertainen koko tilaan verrattuna. Eräs yritys arvioi, että kalliossa on rakentamiseen sopivaa kiviainesta noin 1,2 miljoonaa kuutiota. En ole pitänyt asian kanssa kiirettä, koska uskon, että asioilla on vaan taipumus mennä tiettyyn suuntaan. Tärkeintä oli selvittää, mikä on kallion arvo, koska sillä on suuri merkitys koko tilan arvoon.

Toisaalta olisi ollut huonoa omaisuuden hoitoa jos kallion arvoa ei olisi edes selvitetty. Kesän aikana kävi ilmi, että eräs kallioalueesta kovasti kiinnostunut yrittäjä on lähestynyt ostoaikeissa Ylätalon pohjoista rajanaapuria. Hanke liippaa nyt jo todella läheltä Ylätaloa, vaarallisen läheltä. Tämä tietää sitä, että Seppälänmäen tie siirtyisi voimalinjan kohdalta Karjalankylän tielle.

Alueelle julkistetaan maakuntakaava elokuussa. Se tulee pääosin sanelemaan sen, mikä tulee olemaan Ylätalon kohtalo tulevaisuudessa. Epäilen, että Ylätalon tulevaisuutta varjostavat lopulta enemmän kaupungin laajenemis- ja kehityspaineet kuin se, kuka on tilan tuleva isäntä.

Tuomo Toppinen 

Päivitetty 11.10.2013, Ylläpitäjä Rauni Rautanen, email rauni_rautanen@yahoo.fi