Collan-Kollanus-sukuseura ry

Esittely ja historia 

Ajankohtaista 

Seuran jäsenyys

Sukututkimus

Tapahtumia

Säännöt 

Hallitus

Kokoukset

Sukukokous

Valokuvat 

Suvun historiaa

Sukutaulu Claudius

Sukutaulu Henrik 

Sukutarinoita

Julkaisuja

Otteita teoksesta "Augusta Krook: Mitt Helsingfors, Ungdomsminnen",
Söderströms, 1950, 379 s.

Augusta Krook (1853-1941) oli kenraalimajuri Karl August Krookin ja Elisabeth Krookin (os. Collan) kahdeksasta lapsesta kolmas. Käytyään Helsingin saksalaisen koulun hänestä tuli 23 vuotiaana saman koulun käsityön ja ranskan kielen opettaja. Hän oli synnynnäinen opettaja ja täydennettyään opintojaan Ranskassa mm. Ribotissa, hänet valittiin vieraiden kielten ja käsityön opettajaksi silloiseen Vaasan tyttökouluun. Hän opetti myöhemmin myös ruotsia ja valittiin jo kahden vuoden kuluttua 1888 koulun johtajattareksi, jossa tehtävässä hän toimi eläkkeelle siirtymiseensä saakka 1916. Augusta Krook oli Pedagogisen klubin ja Marttayhdistyksen hallitusten jäsen, ja yksi Vaasan raittiusyhdistyksen perustajista, jossa hän oli puheenjohtajana. Hän oli myös Vaasan kaupungin edustajana yksillä valtiopäivillä. Maamme itsenäistyttyä hän oli myös yksi Lotta-Svard järjestön perustajista.

Augusta Krook alkoi kirjoittaa muistelmiaan 1920-luvun alussa, jolloin hän oli 70-vuotias, ja jatkoi työtään 1930-luvulle niin kauan kuin voimat sallivat. Hänen huolella koneella kirjoitetut käsikirjoituksensa perustuvat osittain päiväkirjamerkintöihin, jotka ovat tuhoutuneet tai kadonneet. Hän ei itse koskaan nähnyt muistelmiaan julkaistuina, vaan niitä luettiin ääneen sukulaispiirissä. Nämä vain Augusta Krookin nuoruusaikoja, 1800-luvun jälkipuoliskoa koskevat muistelmat, toimitti julkaisukuntoon hänen sisarenpoikansa poika E.R. Gummerus, ja ne julkaistiin 1950 ruotsin kielisinä. Muistelmia ei ole kokonaisuudessaan käännetty suomeksi, mutta tähän otteeseen on koottu Collan-Kollanus suvun kannalta keskeisimmät otteet teoksesta. Käännöksen on tehnyt v. 2012 Timo Linkola.

Sukuni ja vanhempani

Äitini (Elisabeth Collan) syntyi 2 maaliskuuta 1822 Iisalmen pappilassa, seitsemäntenä kymmenestä lapsesta. Äitini isä, rovasti ja teologian tohtori Pehr Johan Collan, oli pitkä ja komea, oppinut ja kielitaitoinen, 20 vuotta vanhempi kuin vaimonsa Elisabeth Crohns. Vaimon juuret lienevät olleet Ranskassa. Tarinoiden mukaan suku oli nimeltään Croy tai de la Croix ja oli alkuperältään ranskalaisia emigrantteja. Äitini kertoi monia kauniita muistoja Iisalmesta, isänsä jalosta suhtautumisesta rakasta vaimoaan ja sukulaisiaan kohtaan, tämän kunnioituksesta niin ylhäisiä kuin alhaisia kohtaan ja äitinsä uhrautuvasta lähimmäisenrakkaudesta. Se koitui hänen kuolemakseen lavantautiepidemian aikana 1833, kun hän kulki mökistä mökkiin hoitaen "elokuun kuumeeseen" sairastuneita, jolloin hänet temmattiin vanhan miehensä, suuren lapsijoukkonsa (nuorin oli puolivuotias) ja lukuisten seurakuntalaisten keskeltä. Heitä hän hoiti kunnes itse sairastui. Näin kuoli "Iisalmen ruusu", kaunis ja komea nainen, ja haudan ympärille istutettiin 10 kuusta, vertauskuvaksi 10 surevalle lapselle. Kerrotaan, että aina lapsen lähtiessä tästä maailmasta yksi kuusikin kuihtui. Mutta korkeana ja suorana seisonee vielä se puukuja, jonka äidinisä istutti kirkon ja pappilan väliin.

Kauniin papinrouvan rohkeutta arvostettiin. Aivan nuorena hän istui eräänä iltana ensimmäisen lapsensa kehdon ääressä, kun kaksi miestä painoi tuimat kasvonsa pappilan ikkunaruutuun. Hän oli yksin. Silloin hän juoksi ovelle, löi sen auki eteiseen ja huusi: " Kalle ja Pekka, tulkaa äkkiä, täällä on varkaita." Mutta ne katosivat silmän räpäyksessä. - Toisella kertaa isossa pappilassa ilmoitettiin, että joku asiaankuulumaton on hiipinyt ylös vintille. Äidinäiti otti lyhdyn ja meni katsomaan piikojen jäädessä portaikkoon. Äidinäiti huomasi pian, että yksi välly puuttui. Se oli pantu riippumaan orresta nurkkaan. Hän käveli vintin lattian poikki, valaisi kasvot, jotka katsoivat vällyn takaa ja sanoi: "Mitä te teette täällä?" Mies sai jalat alleen, ryntäsi pystyyn ja juoksi pois kirkuvien piikojen ohi. - Isotalon rosvojoukko herätti kaikkien pelkoa. Eräänä kesäiltana tuli rosvopäällikkö itse pappilan keittiöön, missä ruustinna yksinään valmisti illallista talon väelle, joka oli heinätöissä. Tämä jättiläinen miehekseen pyysi sairaalle hevoselleen monia tarvikkeita, melkoinen kulu sairaan hevosen takia. Ruustinna avasi varastohuoneen lukon ja antoi kaiken mitä pyydettiin. Eräänä iltana pian tuon jälkeen istui vanha Stina rappusilla ja kutoi. Yhtäkkiä Isotalo seisoi hänen edessään. "Sanokaa ruustinnalle", hän sanoi," että antaa ottaa kuteet sisään yöksi. Joukkoni kulkee tästä ohi, ja hän oli hyvä minulle."

Äidinisäni kuoli suruun. Tämän istuessa nojatuolissa kolmisen kuukautta vaimonsa poismenon jälkeen hänen kuultiin huudahtavan "Elisabethini". Paikalle kiiruhtaneet huomasivat rovastin kuolleen. Hänet haudattiin rakkaan puolisonsa viereen, sen ajan tavan mukaan täydessä papin asussa.

Monet merkkihenkilöt vierailivat vuosien mittaan Iisalmen pappilassa. Monet löysivät sieltä apua, lohdutusta, tukea tai kasvatusta, kun elämä oli tuonut heille surua tai hätää. Niinpä huolehdittiin eräästä onnettomuuteen joutuneesta naapurin perheestä ja sen lapset kasvatettiin omien joukossa.

Eräs vierailu, joka tässä voidaan kuvata oli Aleksanteri I:n. Perässään lukuisa joukko ja tulkkinaan kenraali Martinau, keisari saapui eräänä päivänä matkallaan Suomen halki Iisalmen pappilaan. Pitkänä ja rauhallisena rovasti astui kohti korkeasyntyistä vierastaan ja vastasi hänen armolliseen puhutteluunsa sujuvaksi ranskaksi. "Täällä sinua Martinau ei tarvita" sanoi keisari iloisesti. Äidinisähän puhui sanottiin, ruotsin ja suomen ohella saksaa, ranskaa ja italiaa ja tarpeen tullen pystyi käyttämään myös klassisia kieliä, latinaa, kreikkaa ja hebreaa. Keisari viihtyi mielenkiinnolla oppineen miehen kanssa, sanoi pari ystävällistä sanaa hänen kauniille tummasilmäisille kälyilleen, kiinnitti huomionsa nuoreen älykkään näköiseen mieheen, joka tilapäisesti oleskeli pappilassa, Adolf Ivar Arvidsoniin, pyysi häntä lyhyen keskustelun jälkeen tapaamaan itseään Turkuun (Arvidson ei noudattanut keisarin kutsua) ja kysyi lopuksi talon emäntää. Äidinisä sanoi, että hänen vaimonsa, joka parin viikon päästä odotti pienokaista, pyysi armollisimmin anteeksi sitä, ettei hän osallistunut Suomen armollisen Suuriruhtinaan vastaanottoon. Mutta Aleksanteri lausui toiveensa nähdä myös hänet. Kun Christina Elisabeth sitten tuli esiin, rauhallisena ja arvokkaana, pikku Clasin kädestä kiinni pitäen, suuteli keisari kunnioittaen kauniin papin rouvan kättä ja sanoi kääntyen rovastin puoleen: "Te olette minua onnellisempi, minulla ei ole lapsia." Sitten hän nosti pikku pojan korkealle ilmaan ja suuteli häntä sydämellisesti. Kaksi viikkoa myöhemmin syntyi pieni poika, joka sai nimen Alexander, ja suuriruhtinaalta saapui muistolahja, briljanteilla varustettu rintakoru.

Vanhin tytär Sofi oli kuvankaunis, lempeä ja rakastettava olento. Hänellä oli tumma tukka, etelämainen iho ja suuret unelmoivat silmät. Hänet kuten vilkas sisarensa Johanna kasvatettiin hienossa sisäoppilaitoksessa Tukholmassa. Sofi, joka oli lahjoittanut lämpimän sydämensä nuorelle upseerille, Gustaf Silfverhjelmille, joka kävi Iisalmessa ja sointuvalla äänellään kahdestaan Sofin kanssa laulaen vangitsi hänen mielensä, antoi sittemmin kätensä ja uskollisen huolenpitonsa kunnian miehelle kauppaneuvos Justus Etholenille, joka kantoi häntä käsillään. Väitettiin, että tämä lahjoitti hänelle 40 silkkileninkiä, mutta ei pystynyt antamaan hänelle onnea. Sofi liikkui mielellään Helsingin hienoissa piireissä, joissa hän tapasi mm kapteeni Silfverhjelmin, joka sanoi hänestä, ettei olisi ikinä uskonut, että kauniista pienestä maalaistytöstä saattoi tulla niin hieno ilmestys. Häntä ympäröi ylellisyys hänen kauniissa kaupunkikodissaan Etelä Esplanadi 4:ssä ja ihana kukkaismaailma rehevässä Huopalahdessa, minne hän ajoi vanhan miehensä kanssa mukavilla hevosvaunuillaan. Häntä ympäröivät yhdeksän iloista veljeä ja sisarta, mutta hänen pienet lapsensa kuolivat, toinen toisensa jälkeen. Vain kalpea Justus eli kauemmin kuin äitinsä, joka sairastuttuaan rintasyöpään, vuosisadan puolivälissä jätti vanhan surevan miehensä. Justus kuoli 17 vuoden iässä, mutta oli lyhyen elämänsä ajan alituisesti ystäviensä ympäröimä. Hän oli erityisen kiinnostunut järjestämään teatterinäytöksiä upeine taustoineen ja kulisseineen pienessä teatterissa, jonka hän omisti. Justuksen pikkuveli oli nimeltään Alexander, hänen molemmat pikku siskonsa olivat nimeltään Olga.

Johannasta, joka oli vähemmän unelmoivaa laatua, tuli pidetyn kirjakauppiaan Gustav Otto Vaseniuksen, kolmas vaimo, ja hän otti iloisesti vastatakseen suuren kodin, missä tyttäret Ulla (von Bondsdorff) Anna (Kuhlefelt) ja Loviisa (von Carpelan) ja pojat Adof (meni naimisiin Mathilda Hjortin kanssa) ja Otto (meni naimisiin Thekla Jurveliuksen kanssa) muodostivat iloisen, henkevän ja rajattoman vilkkaan sisarusparven. Heistä erityisesti Adolfista tuli äitipuolen kullanmuru. Johanna menetti aikaisin kaksi omaa lastaan Marian ja Villen, mutta eloon jäivät tytär Hanna, joka meni naimisiin ylitirehtööri Frederik Almgrenin kanssa Ruotsista ja poika Valfrid, joka meni naimisiin Hanna Palmenin kanssa ja toimi ruotsin ja suomen kirjallisuuden professorina.

Vanhin poika Clas kävi Porvoon lukion, jonne hän kuten muutkin veljensä, ajoi 60 peninkulmaa (a 10 km) kärryillä ja reellä, opiskeli teologiaa ja promovoitiin maisteriksi 1840 yhdessä veljiensä Fabianin ja Aleksanderin kanssa. Hän oli vastaavana opettajana Gripenbergin koulussa ja päämiehenä Collanin sisarusten kodissa Helsingissä. Hänet nimitettiin kenttärovastiksi Haminaan, jossa hän palveli Suomen Kadettikoulussa. Hän avioitui Mimmi Bondsdorffin kanssa ja heillä oli lapset Fanny, Sofi, Alexander, Johanna, Anna ja Helena. Näistä vain Johannalla oli lapsia avioliitostaan Robert Lagervallin kanssa, kun taas Alexanderin avioliitto Anna Mosellin kanssa oli lapseton. Kenttärovasti nimitettiin sitten rovastiksi Parikkalan pitäjään, jossa hänen vaimonsa kuoli lapsivuoteeseen pikku Helenan syntyessä. Ihmeen ihanassa luonnossa tuota kotia valaisivat enoni henkiset harrastukset ja musikaaliset taipumukset, jotka koituivat niin vanhempien kuin lasten perinnöksi ja iloksi.

Fabian oli kyttyräselkäinen onnettomuuden johdosta (putoaminen pöydältä kahden vuoden iässä) ja sairautensa takia myöhään kehittynyt; mutta erityisen lahjakkaana saavutti veljensä, vaikka oppi lukemaan vasta 10 vuoden iässä. Vuoden 1840 promootiossa hänet promovoitiin filosofian maisteriksi. Tähän yliopiston juhlaan oli muiden rakkaiden vieraiden joukossa saapunut Frans Michael Franzen. Juhlaa vietettiin vasta rakennetussa Nikolain kirkossa. Kerrotaan, että Rosina von Haartmanin kirkkaan sopraanon kaikuessa lehteriltä lankesi auringon säde ikkunan läpi ja sai hänen äidinisänsä piispanristin kimaltamaan. Kaikkien katseet suuntautuivat tämän myötä vanhaan runoilijaan, joka oli niin kunnianarvoisa valkoisissa kiharoissaan. Mutta alttarin takana seisoi nuori maisteri, nojaten eteenpäin, kädet polvillaan, leväten kestääkseen pitkäaikaisen seisomisen sen jälkeen seppelöinnin aikana; se oli Fabian Collan.

Hänet nimettiin samana vuonna Karjalaisen osakunnan kuraattoriksi ja hän hoiti tätä tehtävää neljä vuotta, tuli Yliopiston historian dosentiksi 1843 ja oli vuodesta 1841 Morgonbladetin (pää) toimittaja. Hän aloitti kuitenkin pian uuden työn historian opettajana Kuopion lukiossa, jossa kollegi yksimielisesti valitsi hänet oppilaitoksen rehtoriksi. Se oli "käsivitsojen" aikaa. Nuoret lukiolaiset, usein "ylimakaajat" reilun parinkymmenen ikäisinä saivat ojentaa kätensä primuksen kutomalle vitsalle, jota rehtori heilutti taistelussa laiskuutta vastaan. Ehkä he olivat edellisenä iltana kutsuneet kaupungin daameja eleganttiin tanssiaisiin, missä he esiintyivät paikkakunnan huomattavimpina kavaljeereina. Nämä lukiolaiset seisoivat nyt ja kuuntelivat pienen rehtorinsa puhetta, missä hän selitti heille, miten hän inhosi pakkoa ja ruumiillista rankaisua aivan yhtä paljon kuin hekin, ja halusi nyt ehdottaa heille iloista yhteistyötä, joka perustui molemminpuoliseen luottamukseen. Nuoret villikot, jotka vastasivat vilkkaasti nuoren rehtorinsa heihin osoittamaan kunniantuntoon, käyttäytyivät esimerkillisesti hänen rehtorikautensa ajan. Sanottiin, että hänen aikanaan karsseria (rangaistuskoppi) käytettiin vain kerran eikä käsille vitsomista lainkaan. Kun Lisa sisko aivan nuorena saapui Kuopioon, järjestivät lukiolaiset tanssiaiset, joihin kutsuttiin koko kaupungin nuoriso. Siellä pientä rehtoria kannettiin "kultatuolissa" salin ympäri nuorilla vahvoilla käsillä.

Ihastuksella ja lämmöllä Fabian Collan osallistui ajan isänmaallisiin pyrkimyksiin. Kai hänen pilansa olivat usein purevan teräviä mutta harvoin katkeria. Kuitenkin hänellä lienee ollut suuri kyky sytyttää rohkeutta ja toivoa nuoriin sydämiin. Kun kerran levisi huhu, että pelättiin maan halkeavan, hän sanoi iloisesti: "Jumala antakoon sen haljeta Rajajoelta." - Tovereidensa ja ystäviensä lämpimästi arvostamana tuo nuori kirjoittaja lähti aikaisin pois nuorten isänmaanystävien joukosta, jossa hänen terävä ymmärryksensä ja lämmin mielensä oli ollut kaikessa jalossa merkittävä. Hän kuoli Helsingissä 17 helmikuuta 1851. Vuonna 1872 sisarenpoika Valfrid Vasenius julkaisi Fabian Collanin "Valittuja kirjoituksia".

Kun Fabian Collan tultuaan pitkän matkan Porvoosta 1833 Iisalmeen liian myöhään äitinsä kuolinvuoteen ääreen, näkivät sisaret yllättäen hänen irrottavan veneen ja reippaasti soutavan Pikku saarelle. Mutta hän tuli pian takaisin kädet täynnä liljankukkia, jotka hän levitti rakkaan vainajan ylle. Kun joku oli äidiltä kysynyt ketä kymmenestä lapsestaan hän rakasti eniten, hän näytti kymmentä sormeaan: "Leikkaa niistä yhtä" hän sanoi, "niin tiedät ketä eniten ajattelen." Hän ajatteli kärsivää poikaansa.

Alexander Collan syntyi 1819, kaksi viikkoa keisari Aleksanteri I:n käynnin jälkeen Iisalmen pappilassa. Pitkänä ja hoikkana, reippaana ja iloisena hän oli kaunis näky tummatukkaisena säännöllisine piirteineen, aina täynnä kujeita muille. Hän oli yksi aloitteentekijöistä niissä kujeissa joita hän, Fabian ja pikku Petter lakkaamatta järjestivät Lisalle, joka ei koskaan tullut surulliseksi, vaan terhakkana ja iloisena nauroi mukana. Milloin lyötiin mahdottomia vetoja, joissa Lisa menetti kaikki rintamerkkinsä, milloin otettiin pois portaat kyyhkyslakkaan Liisan ollessa katolla ja katosta kiinni pitäen turhaan tavoitellessa askelmia. Tuon hengenvaarallisen leikin keskeytti naapurin poika, joka ryntäsi rakennusten ja naurajien ohi ja pani portaat heiluvien jalkojen alle. Lisan pitkät vaaleat letit solmittiin salaa yhteen serkun Charlotte Lindbergin (Bergstedt) yhtä pitkien tummien lettien kanssa, ja sitten joku yhtäkkiä huusi: "Ei mutta katsokaapa kuinka monta joutsenta ui järvellä." Tytöt ryntäsivät pystyyn, mutta vain kaatuakseen huutaen takaisin tuoleille, joilla olivat istuneet ja ommelleet. Oli kauheata kun Alexander juhlallisesti istutti, kuten hän sanoi, petoelukan kasvamaan ja syömään siskonsa paksua tukkaa. Silloin Lisa itki ja kampasi epätoivoisesti pitkää otsatukkaansa, kuitenkin ilman tulosta. Äitini loppuaikoihin eno kysyi häneltä minun läsnä ollessani, oliko hän ymmärtänyt, että mitään petoelukkaa ei koskaan ollut. Ei, sitä hän ei ollut ymmärtänyt, ja niin molemmat nauroivat poikien armottomuudelle tyttöjen suhteen.

Niin perustettiin sisarusten koti Vanhan Kirkon tuntumaan (Lönnrotin patsaan taakse) Clasin toimiessa talon isäntänä, Lisan pisimpään ruokaemäntänä, kunnes molemmat sisaret menivät naimisiin, ja "Collanin Lenan" toimiessa palvelijattarena tai pikemminkin taloudenhoitajana. Hän osti vanhaa voita, kun sitä välillä osui hänen eteensä, "kun se uusi ei oikein ota kuluakseen", huolehti talosta parhaalla tavalla ja oli talon vanha aarre. Pojilla oli nyt Lena temppujensa kohteena, eivätkä he laiminlyöneet tilaisuuden tullen avata ikkunaa ja hopealaatikkoa, jolloin pari lusikkaa levisi lattialle ja muut piilotettiin. Kuinka ihastuksissaan he olivatkaan kun Lena tuli ruokasaliin löi kätensä yhteen ja taivasteli, kun varkaat seisoivat ikkunan alla ja tikahtuivat naurusta. Petterin ja Carlin melutessa, kun pikku Erikin piti nukkua, vauva tungettiin säkkiin ja pantiin ulos portaille, jossa se pienimmästäkin liikkeestä saattoi kaatua, mutta tämän teki joku nuorempi palvelijatar.

Niin lapset kasvoivat. Alexander opiskeli lääketiedettä mutta rahat eivät riittäneet kalliisiin opintoihin. Hän kulki kangaslappu kengässään Esplanadilla, ja tytöt katselivat eleganttia nuorta tanssijaa, kun hän iloisesti heidän huomaamattaan kääntyi niin, että kangaslappu oli talorivin puolella. "Lisa", hän sanoi eräänä päivänä, "nyt otan pianosi päälliskankaan housuihini". -" Ei Alexander", huudahti Lisa ,"sehän on ihan vihreä!"- "Kyllä se kelpaa anatomian saliin", totesi Alexander ja anatomiahousut siitä tuli. - "Alexander", sanoi Lisa eräänä päivänä, "nyt en enää pysty jatkamaan paitojasi, sinun on saatava uusia". Ja kun Aleksander aiheutti hankaluuksia, huudahti Lisa epätoivoisena: " Mutta kuka nämäkin korjaa?" - "Jumala korjaa", sanoi veli iloisesti, ja siitä tuli sananlasku, lohduttava lause moniin vaikeisiin hetkiin. Alexander soitti huilua ja loi sillä välillä kaihoisan hetken. Silloin hän painoi päänsä Lisan polvelle, ja tämä silitti hänen pitkää kaunista tukkaansa, hänen pikku äitinsä. Tasa-arvoisesti sovittiin, että sen joka istui rovastin keinutuolissa oli noustava ylös kun Alexander näkyi kirkkomaalla. Siinä isä oli istunut lasten ympäröimänä Iisalmessa.

Aleksander harjoitteli sitten Serafim-sairaalassa Tukholmassa, nimitettiin Suomen Kadettikoulun lääkäriksi Haminaan ja sitten Nikolajeffin ratsuväkikouluun Pietariin. Kolmena kesänä hän toimi valtioneuvos Carl von Hartmanin sijaisena keisarinna Maria Aleksandrovnan, Aleksanteri II:n puolison, henkilääkärinä seuraten hantä ja keisarillisia lapsia Marienbadiin, Hatshinaan, Pietarhoviin, ja Krimin Livadiaan. Keisarillisen huvilinnan alueelle sijoitettiin huvila, täysin varustettuna lääkärin käyttöön, mutta Livadiassa hän asui itse linnassa ja ruokaili korkean potilaansa pöydässä pienten suuriruhtinaiden suureksi suruksi. He olivat tottuneet istumaan pitkän tohtorin hartioilla ja halusivat hänet istumaan omaan pikku pöytäänsä. Matkalla Imatralle he itkivät, kun joutuivat nousemaan hovivaunuihin hovimestarinnansa kreivitär Tolstoin kanssa eivätkä päässeet turkulaisvaunuihin "prinsessa Dagmarin" ja Collanin kanssa. Ensin mainittu, kruununperillisen puoliso, sittemmin leskikeisarinna Maria, matkusti Collanin kanssa ja lainasi häneltä Topeliuksen "Kanervankukkia". Kaunis lahja Collanin vaimolle, titteli hovin henkilääkäri ja aatelisnimi von Collan todistavat keisarillisesta armosta. Alexander eno solmi ensin avioliiiton Adele Grotenfeltin kanssa, joka antoi elämän pikku Alexanderille, jonka kaksoisveli kuoli synnytyksessä, mutta joka samalla 18-vuotiaana jätti nuoren aviomiehensä epätoivoon. Hänen toinen vaimonsa oli Marie Grotenfelt, Adelen serkku, joka lahjoitti hänelle pojan Clas Hermanin ja tyttären Adelen. Alexander(nuorempi) solmi sitten avioliiton Emilia Cronvallin (Levij) kanssa ja tämän kuoltua hänen sisarentyttärensä Lully Cronvallin kanssa. Clas avioitui rouva Ingrid Palmgenin (Ahlman) kanssa ja heillä oli kaksi lasta, Per ja Elisabeth. 80-luvulla von Collanien perhe muutti (Pietarista) Helsinkiin, jossa pojat kävivät normaalilyseon ja tulivat ylioppilaiksi. Oli suuri ilo toivottaa heidät tervetulleiksi kotimaahan.

Vietettyään kultahäänsä Grotenfeltien perhetilalla Frugårdissa sukulaisten ja ystävien ympäröimänä, Alexander von Collan kuoli 91 vuoden iässä, ja muutamaa vuotta myöhemmin seurasi hänen uskollinen vaimonsa. Lääkärikunnan vanhinta, kaikkien nuorten lääkäreiden setää kunnioittivat ja rakastivat kaikki, jotka tunsivat hänet. Sukulaispiiri, joka oli tottunut pitämään heidän kotiaan luonnollisena kokoontumispaikkanaan, jäi lämpimästi kaipaamaan molempia eloisia vanhuksia.

Elisabeth Collan, tai Lisette, oli äitini. Hän oli pitkä ja hoikka, impulsiivinen ja vilkas, älykäs, valloittava vaaleine kiharoineen ja uskollisine kirkkaine sinisine silmineen, veljesten iloinen leikkitoveri, ja myöhemmin huolellinen emäntä. Hän kävi tyttöjen ja poikien koulun, jonka Suomen Kadettikoulun, tai oikeammin Haapaniemen koulun perustaja, luutnantti Odert Gripenberg oli perustanut Helsinkiin. Näkemyksellä ja tietotaidolla tämä perusti Suomen ensimmäisen yhteiskoulun, varmasti yhden maailman ensimmäisistä. Siellä toimivat luutnantti Gripenbergin lisäksi maisteri Fabian Langenskiöld (sittemmin senaattori) matematiikassa, maisteri Clas Collan uskonnossa, neiti Margret Sundvall (amiraali Etholenin rakastettava vaimo) ranskan kielessä ynnä muita.

Lisette oli kiinnostunut ja ahkera, eteni hyvin ja sai hyviä arvosanoja, myös "osoitetusta kyvystä omaan ajatteluun". Hän pystyi vielä vanhanakin kertomaan miten luutnantti ymmärsi laajentaa oppilaiden näkemyksiä opettamalla heidät ymmärtämään ihmislapsen vähäpätöisyyden suhteessa koko maailman mittaamattomuuteen. Vielä vanhanakin hänelle oli suurta hyötyä koulussa opitusta ranskan kielestä. Oppilaiksi kirjoittautuivat myös kaksi sisaruksista, Carl ja Charlotte.

Lisette nousi ylös aikaisin ja istui usein jo kello 5 aamulla pianon ääressä. Hän otti tunteja vanhalta johtaja Nybergiltä ja harjoitteli yleensä 6 tuntia päivässä, oppitunti oli se seitsemäs. Niin hoituivat koulutehtävät ja aamutoimet kotona, leipominen, silitys, ompelu ym. Lukeminen vei hyvän aikaa päivästä. Jokaisessa hienommassa talossa järjestettiin siihen aikaan 1-3 tanssiaiset vuodessa. Erityisesti joulun seutu oli Helsingissä vilkasta. Suositut tanssiaisprinsessat kuten Lisette ja Charlotte Collan olivat alituisesti kutsuttuja. Eräänä päivänä Sofie sisko astui sisään sisarusten kotiin ja löysi molemmat sisaret keskellä päivää lopen väsyneinä kummankin sängystään. He olivat tanssineet 12 iltaa peräkkäin yli puolen yön ja katsoivat tarvitsevansa hiukan ylimääräistä lepoa. Mutta Sofie huudahti: "Mitä te ajattelette, ettekö tiedä, että meidät on kutsuttu---?" Ei, sitä he eivät tienneet, ja niin oli oltava nopeita ja järjestettävä tanssiaispuvut kuntoon. Liisan ihailijoina mainittiin: Alexander Engel, Fredrik Berndtson ("Bebben"), B.O.Lille (joka kirjoitti pitkiä runoja ja itki), Hannibal Shildt, hänen kavaljeerinsa venäläisessä katrillissa ynnä muita. Lisa oli syvästi kiintynyt nuorena kuolleen Alexander Engelin muistoon, hänen nuoruuden unelmaansa jossa ei ollut mitään realiteettia. Hän avioitui sitten Majuri Carl August Krookin kanssa tämän toiseen avioliittoon.

Petter Collan oli, kuten Fabian ja Alexander, perheen kepposten tekijä. Pienenä hän oli tunnettu omapäisestä kiintymyksestään Kustia, pappilan rengin poikaa kohtaan. Tämä änkytti vaikeasti ja niinpä Petterkin oppi tuon taidon. Häntä kiellettiin leikkimästä rengin pojan kanssa, ja hän sai selkäsaunan, mutta jatkoi leikkimistä Kustin kanssa. Itsepäinen hän oli myös houkuttelevan kirveen kanssa. Mutta silloin tuli rangaistus välittömästi. Peläten selkäsaunaa hän ryömi suureen kananhöyhenien koriin ylhäällä vintillä. Siitä palvelijattaret hänet löysivät piiloutuneena, avoin haava täynnä höyheniä, kun koko talo oli hälytetty kadonnutta etsimään.

Hän valitsi sotilasuran, valmistui Suomen Kadettikoulusta 1844, palveli Puolassa ratsuväessä, mutta rakastui päällikkönsä tyttäreen ja pitäen mahdottomana tavoitella hänen kättään haki siirron Siperian kasakoihin. Hän oli rykmenttinsä kanssa sijoitettuna Kiachtaan Kiinan rajalla. Kasakat, joita hänellä oli lopuksi komennossaan 35.000 (50.000 naiset ja lapset mukaan lukien, patriarkaaliseen tapaan) pitivät hänestä lämpimästi. Hän eli suhteellisen onnellisena ja avioitui Olga Böttcherin kanssa. Pariskunnalla oli lapset Sasha, Olga ja Lisa, joista viimemainittu oli tosi Collan suorine piirteineen, sinisine silmineen ja aivan vaaleine hiuksineen. Ilmasto oli hyvä ja puutarha täynnä kukkia. Käydessään myöhemmin Suomessa vaimonsa, Sashan ja pikku Olgan kanssa Petter-eno kertoi, että hän saisi pian täyden eläkkeen ja silloin muuttaisi yhteen Lisan ja tämän tyttärien kanssa, ja tämä valmistaisi lapset aloittamaan koulun Helsingissä. Näistä tulevaisuuden suunnitelmista äitini iloitsi, olihan Petter aina ollut hänelle rakas. Välittömyys ja sydämen lämpö vetivät näitä kahta sisarusta yhteen. Petterin kaipaus kotiin sai aikaan, että hän oli aina äitini mielessä. Erään kerran, nuorena upseerina, hän oli matkustanut yötä päivää kotiin, istuen kyytikärryssä, yhdessä sen ajan kiusankappaleessa, ennen turkulaiskärryjen keksimistä tilalle. Lopuksi uupuneena, hän pani leukansa nojaamaan miekantuppeen, nukahti ja tuli kotiin, onnellisena mutta avoin haava leukansa alla. Tyylikkään olemuksensa ja ritarillisen mielensä ansiosta hän oli hankkinut Helsingin nuorison ihailun ja tovereidensa lämpimän luottamuksen. Monia vuosia myöhemmin olin kirjeyhteydessä siperialaisserkkuihini, jotka silloin asuivat Tomskissa. Sen jälkeen heistä ei enää kuultu.

Carl Collan, aikaisin kehittynyt, oppi lukemaan neljän vuoden iässä sen jälkeen kun Lisa eräänä iltapäivänä oli opettanut hänelle kirjaimet. Hän luki Raamattua, ensi sijassa Jeesus Syyrakin kirjaa ja toisti siitä kuuden vuoden iässä pitkiä kappalaita kaikkien hämmästykseksi, vakavuudella joka vain lisäsi hämmästystä. Kun isosiskot vanhempien kuoleman jälkeen Pikku Carlia katsellen puhkesivat itkemään ja sanoivat: "Hänkin on vailla isää ja äitiä", sanoi lapsi vakavasti: "Oi Jerusalemin tyttäret, älkää itkekö minun tähteni, vaan itkekää itsenne ja lastenne tähden," jota nuoret tytöt pitivät vallan huvittavana. Vanha neiti, joka kysyi tulisiko pikku Carl hänen luokseen ja ryhtyisi hänen aviomiehekseen sai välittömästi vastauksen: " Parempi asua hyvän ystävän kanssa katolla kuin ilkeän naisen kanssa isossa talossa." Opiskelijana ja kotiopettajana eräässä perheessä Viipurissa vain 14 vuoden iässä hän alkoi kasvaa sellaista vauhtia, että Alexander, joka kävi hänen luonaan, väitti uskovansa, ettei hänen pituutensa ikinä lopu kun hän nousi hitaasti tuolista. Hänen musikaalinen kasvatuksensa koostui aluksi vain nuottien luvusta ja tahdista, joita Lisa opetti hänelle. Sisaret huomasivat kuitenkin pian, että kun hän tuli kotiin hattu päässään ja jättäen kaikki ovet auki, istuutuen pianon ääreen ja kysyttäessä kenen tuo kaunis kappale oli, vastasi: "Beethovenin", vaikka hän halusikin kuulla omia fantasioitaan ennen kuin ne katosivat mielestä. Silloin hän yleensä kääntyi ja sanoi: "Erik sulje ovi." Hän opiskeli ulkomailla, teki kiertomatkan (undergik en druvkur ?) ja kuuli Dickensin esittävän Lontoossa muutamia pikku kertomuksiaan. Tultuaan kotiin hän julkaisi sitten Kalevalan käännöksen, Heinen runovalikoiman, ja "Runoja vierailta mailta" sekä useita vihkoja lauluja pianon säestyksellä ja ensimmäisen vihkon Laulava Suomi. Hänen sävellyksistään Vaasan marssi, Fåfäng önskan, mun muisto ja Roineen rannalla ovat tunnetuimpia, kaksi viimemainittua pohjautuvat kansanlauluihin. Kuitenkin on monia muitakin lauluja, vangitsevia, melodisia ja unohtumattomia, Ensimmäinen rakkaus, Teidän kuvanne, Kuinka monta aaltoa onkaan lahdella, Luutnantti Ziden ja monia muita.

Charlotte, nuorin sisar, kaunis, tähtisilmäinen, nopeaälyinen mutta hajanainen, kaikkien hemmottelema, oli kuin huhtikuun sää, välillä säteilevä ja välillä täynnä oikkuja. Hän luki paljon, enimmäkseen ranskalaisia romaaneja, eli pilvissä ja pilasi terveytensä, muun muassa ruokavaliolla, joka oli kuin äidittömän koulutytön. Sellainen hän oli aina vanhuuteensa asti. Iloisen nuoruutensa ihailijoihin hän luki unohtumattoman riikinruotsalaisen Janne Lemken, kohteliaan Volter Ramsayn ym. Hän vietti elämänsä loppupuolen lankonsa Justus Etholenin luona hänen seuranaan ja esilukijanaan. Tämä hyvä ja antelias mies sai onnensa tuottaen toisille iloa. Hän riiteli kälynsä Lisetten kanssa siitä, onko vanha peruna parempi kuin uusi ja löi vain huvin vuoksi vetoa hävitäkseen ja kustantaakseen tälle uudet vaatteet. Hän joutui erään ystävänsä kevytmielisyyden uhriksi. Vanhana ja murtuneena jouduttuaan halvauskohtauksen takia holhoukseen Justus Etholen istui kerran nojatuolissaan, kuunnellen Charlottea, joka ajatukset jossakin kaukana luki lehteä "aina sensuurin merkintöjä myöten". Yhtäkkiä vanhus sai kuulla:" Konkurssihakemus on jätetty kauppaneuvos Justus Etholenia vastaan." Kauhistuneena Charlotte keskeytti lukemisen. Vanha lanko ei tiennyt, että hänen takaussitoumuksensa raunioittivat hänet itsensä. Mutta vanhus vain lausui hiljaa: " Jaa, sen siitä Gaddista saa." Langon kuoleman jälkeen Charlotte täti sai pitää kaksi huonettaan Fabianinkatu 23:ssa. Veljet Alexander ja Carl olivat hänen tukenaan. "Minun ihanat veljeni", hän sanoi. Sisaret Johanna ja Elisabeth olivat vuoroin hänen luotettuinaan.

Erik Collan istui puolivuotiaana hoitajansa käsivarrella, kun hänen äitinsä haudattiin. Hän eli hiljaista vaatimatonta elämää sisarusjoukossa, ja oli rakastettava, viisas ja miellyttävä poika, kaikkien pikku ystävä. Hän päätti koulunsa kunnialla, mutta yhtäkkiä hänet temmattiin pois sydänvian takia juuri kun onnellinen ylioppilasaika alkoi hänelle häämöttää. Nuori poika jätti suuren tyhjän tilan sisarusten, tovereiden ja ystäviensä keskuuteen. Nämä hiljensivät äänensä vielä vanhoina puhuessaan "pikku Erikistä."

....

(s. 167) Viimeisen Helsingin vuotemme muistojen joukossa oli isän ja äidin Pietarin matka helmikuun lopulla 1866. Äidin eloisaa kuvausta kuunnellessamme näimme silmissämme Collanien kauniin kodin Nikolajeffin Ratsuväkikoulussa, Maria tädin puuhakkaana ja sydämellisenä emäntänä, kauniin pikku Sashan, joka lyöttäytyi lämpimästi äidin kanssa yhteen ja uskoi hänelle lapsekkaat huolensa, ja jonka puolella äiti välillä oli kun tämä selitti mitä hän tarkoitti, pienen hauskan Clasin, joka joka päivä esitti jotakin uutta eläintä ja hoiti sen mukaan roolinsa, pikku Adelen, isänsä rakkaan "Piiskan", joka sai kantaa enon ensimmäisen vaimon nimeä, ja äidin rakkaan veljen, joka nuoruusaikana Collanien talossa oli painanut kiharaisen päänsä äitini polvelle ja uskonut hänelle huolensa. Äidin kuvauksissa meitä kiinnosti Ranskalainen Teatteri, jossa hän oli nähnyt ihanan näyttelijättären (oliko se Diveria?) säväyttävästi esittävän pääosan (Joseph) "Le Gamin Paris":ssa, tai Italialainen Ooppera, jossa "Afrikatar" oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Näin mielikuvituksessani tämän Vasco da Gamaan rakastuneen afrikkalaistytön traagisen kuoleman myrkkypuun alla ja surin etelämaalaisen tytön katkennutta nuorta elämää. Elimme pitkään äidin Pietarin muistojen maalauksellisilla kuvauksilla.

….

(s.167) Isää varten, joka joutui hoitamaan virkaansa kaupungissa sisustettiin koti Mariankatu 9:ään, Tengströmien talon piharakennukseen. Muutimme sinne kaikki muutamien päivien jälkeen kun vuokrasopimus Borgströmin talossa meni umpeen kesäkuun ensimmäisenä. Siellä otimme vastaan äidin veljen Alexanderin ja Marie-tädin, jotka tulivat kesäkuun viidentenä ollakseen mukana Carl-sedän häissä, joita juhlittiin kesäkuun kuudentena (1866) kivitalossa Konstantininkadun ja Vironniemenkadun kulmassa, aivan mäen huipulla. Olga ja minä saimme tulla sinne vihkimisen jälkeen iltapäivällä, meillä oli ensi kertaa kampaukset "kerubin kutrit", kuten Valfrid sanoi, ja me ihailimme Maria-tädin silkkileninkiä (josta leikkasimme muistopalat) , häntä itseään ja kaunista enoamme, mutta hääparista tuolta päivältä en muista hiukkaakaan. Sitä vastoin muistan elävästi, kuinka kiltti Carl-eno vei meidät uuteen valtakuntaansa, Yliopiston kirjastoon, jossa oli korkeat salit ja ihmeellisiä kirja-aarteita. Erityinen komero sisälsi Turun palossa vahingoittuneita papereita ja julkaisuja.

( s.181) Eräänä päivänä äiti kuuli Olgan (Crohns) laulavan lehtimajassa eteläsiiven vieressä (Sauvon pitäjän Karunan kappeliseurakunnan Kärkisten tilalla), se oli kesä 1865, ja päätti silloin, että pikku tytön on saatava ottaa laulutunteja. Ja vähitellen Olga alkoi saatuaan talviajan opetusta pastorinrouva Schröderiltä laulaa Carl (Collan) enon lauluja Annan säestyksellä. Iltaisin istuimme silloin salongissa, yleensä kaksin äidinisän keinutuolissa ja kuuntelimme rakkaita kappaleita: Likhet, Luutnantti Ziden, Roineen rannalla, Torpan tyttö, Olet rauhani, Kivussa, Kuvasi (Ihr Bildniss), Ensi rakkaus, Palvelustyttö, Hurtti-ukko, Tähti, Onhan joulu ym. Kun he harjoittelivat aamupäivällä, ei kukaan saanut tulla sisään, vain minä sain sitä kuunnella ja sen takia he kutsuivat minua välillä "ei kukaan", niinkin paljon, että äiti usein sanoi: "Ei kukaan tiedä - Augusta tietää." Tämä johtui siitä, että olin usein äidin seuralainen ja hänen pikku apulaisensa, ja kuuntelin hänen tarinoitaan vanhoilta ajoilta. Kuitenkin laulu ja säestys painuivat siten muistiini, että en koskaan unohda siitä sointuakaan. Nyt vielä 60 vuoden jälkeen hyppään pystyyn jos joku laulaa tai soittaa yhdenkin sävelen näistä lauluista väärin. Sittemmin tulivat minulle rakkaimmiksi "Ihr Bildnis" ja "Ensimmäinen rakkaus." Carl enon puhtaat yksinkertaiset melodiat toivat käsityksemme mukaan maalauksellisimmin esiin ne tunteet ja ajatukset, joita runoilijat olivat halunneet herättää, sävelet kuvaavat parhaiten ihmisen sielunelämää. Kun kuuntelee musiikkia muistaa sanat: "Kauneimmat runot ihmiset ovat tunteneet, niitä eivät runoilijat ole kirjoittaneet."

(s.191) Päiväkirjassaan Anna kertoo, että näihin aikoihin saimme tietää Alexander-enon saaneen palkkioksi matkastaan suuriruhtinattarien kanssa Krimille 4.000 ruplaa (suuri summa tuohon aikaan) ja briljanteilla ja keisarin nimikirjaimilla varustetun sormuksen arvoltaan 1.000 ruplaa. Näimme sen sitten usein enon kädessä. Hän toimi kolmena kesänä salaneuvos von Haartmanin sijaisena keisarinnan ja keisarillisten lasten lääkärinä ja sai arvonimen hovihenkilääkäri ja kauniita lahjoja tädille. Aatelisnimitys tuli myös.

...

Collan vietti nämä kesät keisarillisessa huvilinnassa, missä kaikki oli valmiina hopeita ja pyyheliinoja myöten. Eno kertoi sitten paljon erityisesti Krimiltä, missä seutu oli ihana ja missä hän ratsasti kotiin eräistä tanssiaisista kahdestaan suurherttuatar Marian kanssa, entisen Tanskan prinsessa Dagmarin, jonka kanssa eno puhui ruotsia ja suurherttuatar äidinkieltään. Tämä lainasi mm Topeliusta lääkäriltään, joka oli niin vanhojen kuin nuorten suosikki, ehkä siksi, ettei hän koskaan osallistunut mihinkään hovin juonitteluihin.

(s.192) Maaliskuussa tuli Kärkisiin Carl-enon laulujen kokoelma ja Vaasan marssi meidän kaikkien iloksi. Eräänä päivänä ennen Runebergin halvauskohtausta metsässä oli hänen luonaan vieraillut joukko Vaasan lukiolaisia, jotka olivat rohkeasti kysyneet voisiko runokuningas kirjoittaa heille marssin. Runeberg oli selittänyt, että hän ei mielellään kirjoittanut runoja pyynnöstä, ja pyysi heitä kääntymään Topeliuksen puoleen, jonka oli niin helppo kirjoittaa. Topelius oli silloin kirjoittanut "Vaasan lukiolaisten marssin", niin kuin sitä aluksi kutsuttiin, ja lukiolaiset pyysivät Carl Collania säveltämään siihen musiikin. Tätä marssia soitettiin sitten joka talossa ja siitä tuli niin suosittu, että eno parka sai kotonaan kuulla sitä soitettavan kolmen tai neljän naapurin luona talon eri kerroksissa ja toivoi, ettei hän ikinä olisi sitä säveltänyt, koska ne hakkasivat sitä enemmän tai vähemmän surkeasti. Ollessaan nuori hän oli ollut seinätysten erään naisen kanssa joka alituiseen lauloi: "Olen niin iloinen, hän tulee tänne tänään", ja toisti sitä niin moneen kertaan, että eno lopuksi epätoivoisena koputti seinään ja huusi." Ei, ei hän tule tänään." Siihen taisi neidin ilo loppua, kun laulua ei enää kuultu.

... 

Parikkalan pappilassa (s. 254)

Äiti alkoi kuittenkin huomata maan liian kuumaksi Sipoossa huolimatta talven kylmyydestä (1870). Monet nuoret herrat kuten Stolpe, Messman, Nyman ja Hohenthal kävivät alituisesti meillä kylässä. Ja hänen tyttärensä olivat niin nuoria. Lisäksi Clas-eno (Collan), joka oli vasta menettänyt vaimonsa ja jonka taloudenhoitajatar neiti Hulkovius oli sairastunut vakavasti, oli avuttomana kuuden lapsensa kanssa Parikkalan pappilassa. Eno kirjoitti ja kysyi voisiko äiti lisätä hänen lapsilaumaansa kolmella täysikasvuisella tyttärellä ja ottaa vastatakseen suuren talouden. Asiaa ei kauan mietitty. Nyt ne kolme täysikasvuista tyttöä voivat olla hyödyksi, kun siellä oli niin paljon lapsia. Matkalaukut ja korit pakattiin, kolme rekeä varustettiin, yksi kuomureki, toinen avoin ja kolmas tavarareki ja niin-näkemiin Hitå! Kuomureessä istui äiti ja vuorotellen yksi tyttäristä, avoimessa reessä kaksi muuta tytärtä ja tavarareen pakkausten päällä pikku Mari, hän joka aina kulki kyynärpäät kiinni vartalossa mutta kädet ojennettuina eteen, oli saada slaagin kauhusta kun hän täydessä vauhdissa törmäsi Olgaan joka esittäen Nymania ja puettuna päällystakkiin oli piilossa vaatehuoneessa. Mari sai molemmat kätensä miehen vartalon ympäri ja huusi aivan villisti.

Ajoimme miltei askel askeleelta liukuen hiekassa aina Porvooseen, mutta sen jälkeen vauhti oli hyvä. Kolmekymmentäkaksi peninkulmaa taitettiin likimain kolmessa päivässä, eli tulimme perille neljännen päivän aamupäivällä. Meillä oli ruokakassi mukana, teetä järjestyi kestikievareissa, jotka eivät olleet kovinkaan mukavia varsinkaan yömajoitukseen. Niillä oli mitä hauskimpia nimiä kuten Miettilä, Niskapiettilä jne. Kaikki oli hauskaa jopa kaatumiset. Ensin kaaduimme äiti ja minä, pääsimme heti pystyyn, mutta saimme kestää paljon kahden muun pilkkaa, jotka enimmäkseen ajoivat yhdessä, kun kuomureki ei sopinut heille, varsinkaan Olgalle, joka tuli helposti rekisairaaksi. Sitten meni nurin tavarareki ja kaikki lensi ulos, matkalaukut, korit ja Mari. Silloin nauroimme kuorossa. Nyt näkyikin jo pappila järven toisella puolen ja tytöt riemuitsivat kestettyään kunnialla pitkän ajomatkan. Ajoimme postirakennuksen ohi, josta tie kallistui alas kohti järveä ja olimme iloisia kuin pumpernikkeli, reki luisti sivuun ja siellä olivat ylpeilijät kinoksessa. Nyt oli meidän vuoromme nauraa sydämellisesti. Nauru muuttui vallan kouristuksenomaiseksi, kun tytöillä oli yllään vanhempien sisarusten täytetyt silkkitakit jotka pitkinä ja leveinä roikkuivat syvine laskoksineen ja lisäksi heillä oli pienet mansetit, joihin kädet pantiin. Tytöt nousivat lumessa pystyyn, tallustivat valkoisissa takeissaan ja kaatuilivat toisiaan eteenpäin työntäen pitkin ja poikin kinoksissa. Se oli taivaallinen näky. Nauran vieläkin sitä ajatellessani.

 Vielä hetki ja sitten olimme perillä Parikkalan mukavassa pappilassa. Päärakennuksen julkisivu oli kohti suurta Simpeleen järveä, joka on aava kuin meren lahti rannoillaan suuret vakavat hongat. Varsin laaja puisto ja kylätie erottavat sen pappilasta. Päärakennuksen toisella puolella on sisääntuloportti ja pää- ja keittiösisäänkäynnit. Ikkunoiden alla pihan puolella on matala parveke. Huoneet oli sisustettu kodikkaasti, yhdellä sivulla oli enon työhuone kirjahyllyineen, jotka ulottuivat lähes kattoon asti. Siellä oli tosi mukava istua portaalla ja lukea tai vain tutkia kirjojen selkiä ja katsella mitä aarteita siellä säilytettiin. Siellä niin sanotun piispan huoneen vieressä oli salonki pianoineen, jota Mimmi täti oli soittanut ja jossa nyt Clas-eno ja äiti vuorottelivat, sitten ruokasali, lasten kamari, Hulkovius-tädin pieni huone, jossa äiti sitten asui, ja edelleen keittiön seutu. Arkusjärvelle suuntautuvassa siivessä asuimme me sisarukset ajoittain.

 Sofi ja Aleksander serkut (Collan) olivat koulussa Viipurissa. Fanny oli keskeyttänyt koulunkäynnin sairaaalloisuutensa takia, Johanna, Anna ja Helena olivat pikkutyttöjä, joista Johanna oli sievin ja muistutti isänsä äitiä Iisalmen ruustinnaa. Anna oli nokkelin ja Helena pieni kalpea ressukka, joka itki ilman syytä ja jolla kuten isällään oli loppumaton kärsivällisyys. Hän oli menettänyt äitinsä pian syntymänsä jälkeen.

 Hulkoviuksen täti oli vuoteen omana ja niinpä siellä oli paljon tehtävää Lisette tädille ja serkuille. Piti keittää ja leipoa rovastille, hänen lapsilleen, kaikille pitäjäläisille ja kulkijoille. Piti ommella koko perheelle. Anna ja Olga ompelivat kaikin voimin ja sen lomassa auttoivat kaikessa muussa. Tuttu (minä) oli keittiössä. Pahinta oli pitää seuraa "villeille muukalaisille", joilla oli vallan muita intressejä. Eno oli meitä kohtaan iloinen ja ystävällinen, hänen hieno oppineisuutensa ja maailmalta opitut tapansa olivat aina paikallaan, kuten hänen musikaalinen lahjakkuutensa, vaikka hän ei pitkään aikaan ollut kehittänyt taitojaan sen vertaa kuin äiti. Kun nousimme päivällispöydästä hän istuutui ystävällisesti pianon ääreen ja soitti "Sulttaanin polkan". Silloin kaikki tanssivat ja serkut opettivat minulle "heilahdustansseja", ja minäkin uskaltauduin lattialle.

 Naapureiden luona piti käydä kylässä. Äiti oli tätä vastaan. Hänen mielensä, jota meitä kohdanneet suuret surut olivat vasta synkentäneet, olisi tarvinnut lepoa taloushuolista, mutta eno toivoi päättäväisesti, että pitäjäläisten kanssa seurustellaan, ja ehkä hän ajatteli, että kanssakäynti olisi äidille hyödyksi. Joka tapauksessa vierailuja tehtiin Ristimäkeen Rönnholmin postineitien luokse, kappalaisen musikaalisen Hannikaisen perheen luo, Moikimäkeen Sonnen perheeseen ja Surumäkeen Lagervalleille.

Hauskinta oli hiihtäminen. Kevyillä, koukistetuilla suksilla, joissa oli ohjakset kiinni suksen kärjissä liuuimme huimaavaa vauhtia alas metsän peittämiä harjuja. Piti väistellä puita jotta ei löisi päätään niihin, mutta hyvin se sujui, vaikka välillä kaaduimmekin lumeen, mutta se ei haitannut.

Toukokuun ensimmäiseksi päiväksi leivoimme aivan epätoivoisina. Äiti ja minä pyöräytimme 350 pientä vehnäpullaa kahvia varten. Koko pitäjän väki tuli alkavan satovuoden tavanomaiselle onnentoivotukselle. Jos pappi oli selvinnyt niin pitkälle voi hänen perheensä pitää vuotta hyvänä, jos hän vielä selviää toukokuun ensimmäisestä. Oli kamalaa pitää seuraa heille kaikille. Kun he loppujen lopuksi olivat kadonneet, koputti eno meitä piispanhuoneesta päähän ja aivasti: "Hatshii" ja sitten emme uskaltaneetkaan sanoa miten kamalaa se oli ollut.

Teimme pitkiä kävelyretkiä ihmeen kauniissa ympäristössä. Parvekkeelta näkyi kolme järveä: lehtien reunustama Arkusjärvi, Sammallampi, jonka rannat olivat aika paljaita ja ihastuttava Likolampi, jossa riippakoivut peilautuivat smaragdinvihreään veteen, niin kristallin kirkkaaseen, että pohja näkyi monen sylen syvyydestä. Eno opetti meitä erottamaan eri lintujen laulua. Iltaisin menimme ulos kuuntelemaan satakieliä, joita välillä viisikin yritti ylittää toisensa laulun voimalla ja taidolla. Se kuulosti ihanalta illan hiljaisuudessa. Se oli taianomaista sävelten leikkiä niin kirkkaasti, korkealta ja puhtaasti, että me seisoimme paikalla aivan vaikuttuneina. Eräänä iltana lumouksen särki kuitenkin pikku Johanna joka Parikkasuolle tullessamme huudahti: "Jos nuo inhottavat satakielet olisivat nyt hiljaa, kuulisimme sammakoiden kurnutuksen." Huomautusta seuranneen naurun loputtua kuulimme todella sammakoiden kurnuttavan. Se kuulosti kuin pikku koirien räksytykseltä.

Mutta nuo mainitut järvet eivät olleet ainoita. Parikkalan pitäjässähän on yli sata järveä, ja välittömästi pappilan lähellä oli seitsemän. Niistä Pitkälampi näytti joelta ja Törölampi oli aivan pieni, mutta syvä. Korkeat metsän peittämät terassimaiset rannat erottivat osan näistä järvistä toisistaan, osa muodosti kapeita jatkuvia vesireittejä, osan erotti toisistaan matala kapea niemi. Pappilan lähellä seisoi kaksi korkeata kallionlohkaretta varsin etäällä toisistaan luultavasti jääkaudelta peräisin. Tarinan mukaan Ukkokivi ja Akkakivi tapaavat toisensa pääsiäisyönä ja yön pimeydessä hitaasti puhuvat toisilleen. Kun lumi lopulta suli, ja järvet kuoriutuivat jääkuorestaan, minulla oli tapana istua Akkakiven vieressä, katsella Arkusjärvelle ja ihmetellä, eikö olisi jokin vesitie, jota pitkin vesi kaikista näistä järvistä johtaisi merelle? Tämä suloinen seutu oli meren rannan lapselle sittenkin ahdas. Se antoi tunteen, joka oli lähellä Arnen oloa kun hän laulaa: "Enkö sitten koskaan, koskaan pääse korkean tunturin ylitse?"

Mutta ei kestänyt kauaa, kun "talvi meni, kinokset sulivat ja alkoi ilo ja kevät". Muistan, että ensi kertaa elämässäni tervehdin variksia ilolla. Pian pilkisti ruoho esiin, metsä alkoi punertaa ja hiirenkorvat tulivat ja koko kevään ihanuus, mutta jatkuvasti, tai oikeammin entistä enemmän kaipasin merelle.

Sofi ja Alexander(Collan) tulivat nyt kotiin koulukaupungistaan Viipurista ja toivat lisää elämää tullessaan, erityisesti Alexander. Hän oli pieni villikko, joka ei juuri lainkaan pystynyt olemaan paikallaan ja joka peuhasi ja metelöi pahimmin minun kanssani. "Augusta on sellainen silmänpalvoja", hän vakuutti, "kun täällä on vieraita hän istuu niin hiljaa ja rauhallisesti, mutta heti kun ne ovat lähteneet hän meuhkaa meidän kanssamme jälleen." Hän jopa väitti, että matelin kuin etana, kun tyttömäisesti vääntelehdin ujostellessani. Eräänä päivänä istuimme ruokasalissa ja teimme töitä, kun Anna serkku pisti päänsä esiin lastenkamarista, josta kuului hirveä meteli. "Täällä ei ole mitään rauhaa, täällä asuvat vain sudet", hän huusi ja katosi. Pikku Anna oli tunnettu reippaista lausahduksistaan. Eräänä päivänä äidin valitellessa jostakin, hän sanoi kannustaen: "Kan tänka, gamla änka - Voi olla vanha leski", ilmaus jota serkut usein käyttivät, mutta sitten katui, että oli ollut näsäviisas tädilleen, mutta täti nauroi mukana. Fanny, joka kuuli äidin ja enon keskustelevan aivan mukavasti, huudahti hermostuneesti: "Ikävää, että isällä ja tädillä on niin erilaiset mielipiteet." Se huvitti meitä paljon. Meillä oli paljon iloa eri asioita koskevista keskusteluista.

Lauantai-iltaisin kaikki kokoontuivat suureen tyttöjen kamariin, jossa eno kävi läpi huomispäivän tekstin ja piti rukouksen. Hän oli jo aiemmin kääntänyt tekstin meille. Tämä ja sunnuntain jumalanpalvelukset sekä kodissa usein tapahtuvat toimitukset (vihkimiset ja kastamiset), joissa toimimme todistajina, oli meille erinomaista harjoitusta suomen kielessä. Jokainen vihkipari jätti parin suuria villarukkasia. Niitä oli kasoittain vintillä, kun enolla saattoi olla 2 ½ sormea täynnä sormuksia kun hän vihki koko rivin pareja toinen toisensa jälkeen.

Suomenkielinen jumalanpalvelus kirkossa oli hyvin juhlallinen, seurasimme sitä hartaudella ja ymmärsimme pian aivan hyvin saarnan. Kirkko seisoo hautausmaalla, lähempänä Simpeleen rantaa. Siellä lepää nyt rakas enomme vaimonsa, poikansa Alexanderin ja tyttärensä Helenan vieressä. En oikein voi edes ajatella Parikkalaa ilman enoa.

Pikkulinnut tulivat vähitellen, kuorot metsissä tulivat vahvemmiksi, jäät sulivat, mutta kesti kauan ennen kuin todellinen kesä tuli. Muutimme alempaan rakennukseen, joka oli juuri korjattu ja pidimme hauskaa siellä, annoimme välillä tilaa matkustajille. Iloisia nyyttikestejä vietettiin naapureiden kanssa. Silloin leivottiin karjalan piirakoita ja tehtiin munavoita. Jokaisella perheellä oli jotain hyvää, matkan jälkeen oli hyvä ruokahalu, ja tanssittiin sydämen ilolla. Robert Lagerwall, nuori ja iloinen, ja herra Sten Sture Stockus ynnä muut olivat kavaljeereina. Kulkijoita tuli ja meni. Ja kesä kului.

Viimeisenä päivänä Parikkalassa tuli pappilaan paljon sieniä. Olimme poimineet, puhdistaneet ja suolanneet jo paljon, mutta niitä ostettiin lisää. Vietimme päivän ja suuren osan yöstä niitä puhdistaen ja hermostuimme lopulta niin, että vain nauroimme kaikelle ja ei millekään. Kun Valfrid ja minä kylvökauhalla haimme vettä suuresta tynnyristä me vain lopuksi seisoimme tynnyrin vieressä ja nauroimme. Kutsuimme tuota yötä "Turun palon yöksi", koska sormemme mielestämme muistuttivat palosta selvinneitä ryppyisiä pergamentteja. Hyvin ja iloisin muistoin jätimme Parikkalan, ja ajatus Likolammesta saa minut unelmoimaan hereillä.

Niin sarasti matkapäivä 17 syyskuuta 1870 kun me, äiti kolmine tyttärineen, Fanny, Sofi ja Valfrid kaikkiaan 7 henkeä, rattailla suuntasimme kohti uutta Pietarin rataa. Erosimme lämpimästi ja kiitollisina rakkaasta enostamme, pikku serkuistamme ja ihanasta seudusta, ja ajoimme pois. Äiti oli kauhuissaan ja ajatteli, että matkustaminen rautatiellä on vielä pahempaa kuin laivassa, sehän merkitsee kuoleman valtaan antautumista. …. Uudella linjalla oli amerikkalaiset vaunut, joiden läpi pääsi pituussuunnassa. Matkustaminen isossa kupeessa, jota me yksin hallitsimme oli yhtä iloa. Tanssimme, leikimme ja juttelimme kilpaa, ja äiti unohtaen pelkonsa oli iloinen kanssamme. Valfridin ylioppilaslakissa komeilin hetken vaunun ikkunassa ja toivoin, että se olisi ollut minun, rehellisesti saatu palkinto vakavista opinnoista.

(s.282) Olimme kuitenkin jo kesäkuun 1 päivänä (1871) muuttaneet tilapäisestä asunnostamme Vuorikatu 13:sta Paciuksen perheen taloon Vuorikatu 7:ään, missä he pitivät kahta huonetta eteisen vieressä Carl-enon lukuun (Collan) kesäaikaan, kun Paciukset olivat Backaksessa, ja Nora Martin-tädille talveksi kun perhe asui Hampurissa…

(s.291) Kuten sanottu, eteisen vasemman puoleinen huone oli kesäksi luvattu Carl-enolle (Collan), joka oli sitoutunut yliopiston kirjastoon eikä pystynyt matkustamaan perheen mukana Hampuriin, jonne Pacius matkusti Nina ja Maria tädin ja pienten kanssa. Lullun (Ludvig) ja pikku Marian. Meidän käytössämme ollut huone piti luovuttaa Nora Martin-tädille, jolloin Carl-enon piti muuttaa Strömbergin taloon Fabianinkatu 6:een, josta hän oli vuokrannut kaupunkiasunnon, jonne hän muutti syyskuun 1 päivänä Marian (Collan os. Pacius) ja lasten kanssa, jotka piti varustaa pitkälle matkalle.

Carl-eno oli nuorena ollut kihloissa Ulla Waseniuksen kanssa, jota hän palvoi. Tällä oli ystävätär, Ulla Invenius, jonka tämä oli oppinut tuntemaan ruotsalaisessa kylpylässä ja joka myös oli kihloissa. Tämä suomalainen lämminsydäminen Ulla uskoi silloin ruotsalaiselle toverilleen, että hänen sulhasensa C.C. oli kirjeessä pyytänyt ettei tämä kylpyläaikana pilaisi silmiään kirjeen kirjoittamisella. Mutta sellaista ei pieni ruotsalainen lainkaan ymmärtänyt. Hänen sulhasensa ei lainkaan tullut toimeen ilman hänen kirjeitään, ja hän julisti kategorisesti, että tällainen alistuminen ei liity todelliseen rakkauteen. Pieni Ulla Wasenius parka alkoi pohtia suhdettaan Carliin. Mies oli häntä vanhempi ja oli niin paljon hänen edellään opinnoissa ja sielun aateluudessa, ehkäpä tämä oli hätiköinyt, ja Ulla halusi lahjoittaa Carlille takaisin hänen vapautensa. Lopputulos oli, että Ulla purki kihlauksen ja vaatimaton, vakava mies ei pyytänyt armoa. Carlin Lisa sisko oli molempien luotettu, näki kuinka heidän sydämensä kirvelivät, ja yritti turhaan solmia auennutta sidettä. Ulla meni sittemmin naimisiin Hjalmar von Bondsdorffin kanssa, mutta kuoli aikaisin, jätti kaksi lasta Hjalmarin, taitavan kirurgin ja nuoren armeijamme ylilääkärin, miehen jolla oli pehmeä sydän ja reipas huumori ja pikku Annan jolla oli kaihoisat kauniit silmät ja joka solmi avioliiton tulta leiskuvan vuorineuvos Rudolf Elfvingin kanssa. Iltaisin Ulla lauloi Collanin lauluja ja kun hänestä puhuttiin, Ulla sanoi kaihoisasti: "Hän oli liian hyvä minulle." Collan kiintyi lämpimästi nuoreen oppilaaseensa Maria Paciukseen. He kohtasivat toisensa musiikin parissa. Kun äiti kerran kauan myöhemmin iloitsi nähdessään enon onnellisena perheensä kanssa ja lausui, että Ulla tuskin olisi tehnyt häntä yhtä onnelliseksi, eno huudahti kiivaasti: "Älä koske Ullan muistoon, se on tuhkakasa!"

Nyt hän asui kuitenkin kesällä "meillä", ja me, joilla oli ollut niin monia mukavia hetkiä enon luona Hallituskatu 13:ssa ja Maneesikatu 7:ssä olimme niin iloisia saadessamme huolehtia entisestä opettajastamme. Hän lauloi Annan ja Olgan kanssa, oli iloinen ja kiltti meille kaikille, ja meille oli hänestä suuri ilo.

Eräänä päivänä hän tuli sisään tavalliseen tapaan ja istuutui leveälle iisalmelais keinutuolille, hänen ja Alexander enon suosikkipaikalle. Hän kertoi professori Akianderista, joka oli kuollut aasialaiseen koleraan ja jonka kaartin sotilaat olivat hakeneet leiristä. Myös professori Rosenborg oli kuollut. " Niin ja Bruner," sanoi eno surumielisesti pilaillen, "nyt ne saavat jutun aihetta" viitaten tunnettuun kaskuun Brunerista ja Rosenborgista.

Ollessani Nokialla, oli pastori Sanfrid Nyman käynyt äidin luona uudistamassa pyyntönsä (kosintaan), mutta sai vain vastauksen että olin matkoilla. Nyt saapui minulle eräänä päivänä kaunis kirje, joka minun tällä kertaa oli luettava ja joka vaati minulta päänvaivaa miten vastata, nimittäin vastauksen muotoilu, asiahan oli aivan selvä, selvempi kuin koskaan. Minun olisi ollut aivan mahdoton mennä hänen kanssaan avioliittoon, vaikka olisimme olleet maailman ainoat ihmiset. Äiti pyysi näyttää Nymanin kirjettä ja vastaustani Carl-enolle, ja liikuttuneena kirjeeni sävystä, missä lupasin rukoilla Jumalan siunausta nuorelle ystävälleni, jota en pystynyt rakastamaan, surkutteli eno hänelle ja katsoi tämän menettäneen aarteen. Nyman sai papin viran Nilsiästä ja avioitui sittemmin Olga Collanin meidän pikkuserkkumme kanssa, jonka sanottiin muistuttavan minua. Seurasin mielenkiinnolla lämminsydämisen nuoren miehen kohtaloa. Hän oli sitten kirkkoherrana Turussa, missä hän kuoli uskollisten seurakuntalaisten syvästi kaipaamana. Hänen pieni tyttärensä kuoli, mutta Olga Nyman elää vanhainkodissa, jossa Olga sisareni ja minä kävimme kerran häntä tapaamassa. En nähnyt Nymania koskaan vuoden 1869 jälkeen. Sanottiin, että hän oli erinomainen saarnamies ja hyvä kristitty. Olen mielelläni kerran antanut hänelle käteni serkkuna.

Äiti kuitenkin järjesti minulle kuulustelun kieltävän vastaukseni johdosta, miksi en voinut oppia rakastamaan Sanfrid Nymania ja rakastinko mahdollisesti jotakin muuta. Tuskissani nähdessäni jonkun pyrkivän sydämeni sisimpiin sopukoihin, vaikka se olikin rakas äitini, valehtelin tietoisesti muistaakseni ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni.

( s 295) Carl enon kuolema

Syyskuun 12, aikaisin aamulla seisoin jälleen Paciuksen ja meidän kukkiemme keskellä, kun eteisen ovikello soi. Hämmästyneenä avasin ja näin kauhukseni neiti Anna Strömbergin tulevan sisään horjuen ja itkien suureen ääneen, vaipuen eteisen puulaatikon päälle, ja sanoen nopeasti: " Tohtori Collan on vaarallisesti sairas, pyydä kenraalitarta tulemaan äkkiä! Minulla on täällä hevonen." Löysin äidin vuoteesta, lukemasta psalmikirjaansa ja ajatellen rakkaan Hildansa poismenoa. Oli hänen muistopäivänsä. Nopeasti äiti pukeutui ja jätti meidät julmaan levottomuuteen. Mutta kun äiti tuli Söderbergien talolle, paloivat Carl-enon sänkyvaatteet roviolla pihalla, ja hän itse makasi sisällä, sinisenä kasvoiltaan, kuolleena kovalla sängyn pohjalla. Äiti riisui mustan shaalinsa ja levitti sen hiljaisena rakkaan veljensä ylle. Lapset oli lähetetty Backakseen, mutta Maria oli paikalla jäykkänä ja kauhuissaan ilman kyyneleitä.

Edellisenä iltana olivat eno vaimonsa ja lastensa kanssa kävelleet kotiin Kaivopuistosta, jossa olivat ottaneet puolikylvyn ja sen jälkeen istuneet Esplanadin Kappelissa ystävien kanssa, jonka jälkeen perhe oli varsin aikaisin lähtenyt kotiin. Yöllä eno oli sairastunut ankarasti. Professori J. Estlander haettiin paikalle ja hän tunnisti aasialaisen koleran ja määräsi potilaan ympärille vahvoja villakankaita ja pyysi mm. Mariaa niitä järjestämään, mutta tämä poissa tolaltaan, ei tullut ajatelleeksi, että me asuimme niin lähellä, meillä oli kylpyamme ja villaa, kaikkea mitä tarvittiin, hänellä ei kaupunkiasunnossa ollut mitään, istui vain miehensä vuoteen vierellä ja kuunteli hänen puhuvan kuolemastaan. Aamuun mennessä enon väri muuttui kummalliseksi. Silloin Maria otti shaalin ylleen ja juoksi Estlanderin luo Uudelle Klinikalle. Kun he tulivat takaisin, eno vielä eli, katsoi vaimoaan hyvillä silmillään , sanoi uskoakseni muutaman sanan ja kuoli.

Äiti, vahvana hädässä, kuten aina, otti pois päällyshameensa, jonka alla hänellä oli musta hame, puki sen Marialle, joka oli jäykkänä kauhusta kirjavassa kesämekossa, ja otti tämän mukaansa sen jälkeen kun oli kietonut tämän samaan mustaan shaaliin joka alkuun oli levitetty vainajan ylle. Valkoinen lakana peitti nyt tuota niin äkkiä poistemmatun aviomiehen, isän ja veljen jo kylmennyttä tomua. Kukaan meistä ei ajatellut tartuntavaaraa. Kirstu haettiin, ja hänet saatettiin kiireesti vain muutaman ihmisen saattaessa sisarusten vierelle kaivettuun hautaan, kun haluttiin välttää sairauden leviämistä ulkopuolisiin.

Mutta kotona meillä Maria istui tuolilla jäykästi silmiään räpäyttämättä, surullinen näky kalvavasta mykästä epätoivosta, eikä kukaan meistä ajatellut, että hän saattaa olla taudinkantaja.

Kuitenkin äiti ja Olga sairastuivat koleraan eivätkä pystyneet osallistumaan hautajaisiin. Pohjois Esplanadi oli mustana liikkuvasta väkijoukosta, ankaran liikuttuneista tovereista, sukulaisista, ystävistä, oppilaista ja ihailijoista, jotka todistivat vilpittömästä surusta opettajan, kirjoittajan, säveltäjän ja isänmaanystävän aikaista poismenoa. Tyttökoulun pitkä kukkavyö ympäröi koko hautaa. Joku moitti suureen ääneen ja vihaisesti leskeä, joka ei itkenyt. Värssyt, jotka kylläkin olen surukseni unohtanut, puhuivat kukkien kautta haudalla, yksi ja toinen puhui vainajan ominaisuuksista: "Reseda (kukka) -nöyrä mieleltään: lehtimaja- rakas muisto."

Rakkaan Carl-enomme musikaalinen ja kirjallinen jäämistö todistaa hänen arvostaan omalle ja myöhemmälle ajalle. Kalevalan käännös, josta on vastikään otettu uusi painos, Runoja vierailta mailta, hänen lukukirjansa, hänen ihanat laulunsa, hänen ylevä, puhdassydäminen ja epäitsekäs olemuksensa säilyy elävänä meille kaikille, joilla oli onni tuntea hänet.

Näinä aikoina (7.2.1925) on Maria Beaurain löytänyt isänsä papereiden joukosta löytänyt käsikirjoituksen Runebergin melodiaan Sotilaspoika, C.C:n merkinnällä siitä että runoilija on sen säveltänyt. (Huom. Muissa lähteissä todetaan, että kyse on Paciuksen sävellyksestä Runebergin runoon).

(s.303) Joulun aikoihin meidät oli kovin usein kutsuttu sukulaisten luo. Herman Crohns eno, Alexander Collan eno, äidin serkut, Waenerbergit ynnä muut osoittivat meille ystävällisyyttään.

Alexander Collan apteekkarieno (äidin serkku), kuten häntä usein kutsuttiin oli parhaan lajin originaali. Suurikokoisena, tuuhea, kihara, valkoinen, jokaiseen ilmansuuntaan sojottava tukka ystävällisten kasvojensa ympärillä ja samanlaisessa parrassa hän näytti hyväntahtoiselta luonnonvoimalta. Hän oli aina jotenkin keisaria ja pappeja vastaan, jotka olivat hänestä pirulaisia, hoiti kaiken paremmin kuin lupasi, oli työllään päässyt irti köyhyydestä, tullut vuoroin varakkaaksi vuoroin köyhäksi, varakkaaksi omilla ja köyhäksi toisten toimilla, nyt hän pärjäsi hyvin ja oli räiskyvän iloinen nähdessään suvun koolla ympärillään. Häntä auttoi vieraanvaraisuudessa hänen vaimonsa, Lottchen täti Baltiasta, jolla murretulla ruotsin kielellään oli hyvä sana jokaiselle ja mahtava päivällinen kaikille.

Uuno (Collan) ei enää ollut se pieni pulska vaaleaihoinen poika, hän oli reippaasti kasvanut pituutta, oli ytimekäs ja iloinen, mutta hänen veljensä Valter oli vielä vähän tylleröinen.

Tytär Ellida oli ollut kaunis lapsi, joka vaikean tulirokon jälkeen oli jäykistynyt ruumiillisesti ja sielullisesti. Hänen toinen puoliskonsa oli jotenkin halvaantunut, käsi roikkui voimattomana, jalka laahusti ja hänellä oli vaikea puhua. Hänen ajatuksensa olivat pienen lapsen tasolla. Collaneilla heidän omassa talossaan Etelä Esplanadi 2:ssa kaikki sujui joka tapauksessa iloisesti. Vierailla piti olla mukavaa, surut isäntäväki piti itsellään. Siellä vallitsi iloinen mieli jo eteisestä alkaen. Alituinen pila koski kaikkien pitämää kaalipiirakkaa. Täti pyysi anteeksi sitä, ettei sitä oltu voitu tehdä, koska Uno inhosi niin kovasti kaalin hajua. Kaikki tyytyivät tähän pitäen Unoa enemmän tai vähemmän syntipukkina. Sitten keräännyttiin pöydän ääreen ja yleinen juhlinta alkoi, siinä olikin kaalipiirakka koko komeudessaan kaikkien ilona, myös Unon, hän nimittäin söi sitä erittäin mielellään. Seuraavana vuonna pila puettiin uuteen muotoon.

Alexander enon isä oli joutunut onnettomuuteen ja koko perheestä huolehti veli, Iisalmen rovasti. Alexander kasvatettiin serkkujen kanssa pappilassa, josta hän lähti omalle tielleen. Hän osoitti kiitollisuutensa sukulaisilleen monin tavoin. Eräänä päivänä äiti tuli heille talviaikaan, pukeutuneena ohueen vuorittomaan samettiseen pyörötakkiinsa. Alexander eno kysyi silloin, miksi hän kulki niin kevyesti pukeutuneena, oliko se turhamaisuudesta? Äiti näki veitikkamaisuuden hänen silmissään ja vastasi iloisesti, että hän kyllä pian järjestää varusteensa kuntoon, hän nostaisi pian suuremman summan rahaa ja saisi uuden päällisen ketunnahkaturkkiinsa. Alexander eno ryntäsi silloin huoneeseensa ja tuli ulos pari isompaa seteliä kädessään. "Tässä on päällistä turkkiin" hän sanoi, "pappi jolle lainasin, palautti rahat, kun en enää uskonut niitä koskaan näkeväni. Lisette, maksat kun jaksat." Mikään vastalause ei tullut kysymykseen, ja kiltti pappa oli ällistyksissän siitä, että oli auttanut pappia.

(s.328) Petter (Collan) eno tuli (Siperiasta) ja otti vastaan meidät Seurahuoneella Olga-tädin, Sashan ja pikku Olgan kanssa. Hän oli hieno ja rakastettava, juuri sellainen miksi äiti oli hänet kuvannut. Tämän enon olimme aina ottaneet mukaan rukouksiimme, kun hän oli niin kaukana kotimaasta. Hänen vaimonsa, joka puhui vain venäjää ja hiukan ranskaa, jäi meille varsin vieraaksi, mutta kiinnyimme lapsiin, kauniiseen pikku poikaan ja hänen viehättävään rakastettavaan pikku sisareensa. Eno oli pian saamassa eron kenraalin tehtävästään ja hän muuttaisi silloin Suomeen. Sasha lähetettäisiin etukäteen Helsinkiin ja Anna ja minä valmistaisimme hänet menemään ruotsinkieliseen kouluun. Kun ero sitten olisi myönnetty, perhe muuttaisi tänne ja luultavasti vuokraisi asunnon yhdessä meidän kanssamme. Ei voi sanoin kuvata miten onnellinen äiti oli näinä päivinä. (Tämä suunnitelma ei koskaan toteutunut, vaan Peter perheineen jäi Siperiaan).

(s.343) Eräänä päivänä, kun vain Anna ja minä olimme kotona enon kanssa (Alexander von Collan) alkoi hän yhtäkkiä puhua ensimmäisestä vaimostaan, nuoresta Adele Grotenfeltistä, joka lahjoitti hänelle kaksi pientä poikaa ollessaan itse vain 18 vuotias. Yksi lapsi oli kuollut (synnytyksessä), mutta kun pikku Alexander pantiin nukkuvana veljensä viereen, joka nukkui kuolon unta, olivat he niin saman näköisiä ettei tiennyt kumpi heistä oli tuntemattomana mennyt ikuisuuteen. Eno kutsuttiin innokkaasti potilaan luo samassa talossa, vaikka hän selitti, että hänen läsnäolonsa nuoren vaimonsa vuoteella oli aivan välttämätöntä. Hänen palatessaan tämän potilaan luota, jolla osoittautui olevan hammassärky, ojensi hänen pikku Adelensa kätensä häntä kohti ja pyysi häntä pelastamaan itsensä "sinä joka olet pelastanut niin monia". Mutta oli liian myöhäistä. Adele oli jo kuollut verenvuotoon.

Silloin enon ajatuksen voima petti. Kun hänen pian piti vierailla potilaidensa luona isossa maailmankaupungissa, hän ei enää muistanut katujen nimiä.

Rakas enomme oli hyvin liikuttunut, kun hän nyt 15 vuotta myöhemmin kertoi tämän surullisen tarinan, ja me istuimme hiljaisina verannalla surumielisinä. Hän oli nyt onnellinen mies ja isä, mutta Maria täti ei huolimatta suuresta lahjakkuudestaan ja suurista ansioistaan koskaan pystynyt hävittämään muistoa enon lempeästä nuoruuden vaimosta. Koskaan myöhemmin emme kuulleet enon käsittelevän tätä ihanaa mutta niin tuskallista muistoa.

Päivitetty 11.10.2013, Ylläpitäjä Rauni Rautanen, email rauni_rautanen@yahoo.fi